On tärkeää esimerkiksi sanoa, että 99 prosenttia hanhikorppikotkista (Gyps bengalensis) on nyt kadonnut. Tämä tieto tuntuu välittävän tilanteen mittakaavan ja kiireellisyyden. Mutta minkä mittakaavan ja kiireellisyyden? Vaikka data paljastaa sen tosiasian, että jotain on katoamassa, se ei onnistu lainkaan kuvaamaan, mitä me itse asiassa olemme menettämässä.
Thom van Dooren
Ihminen on vain yksi maapallon miljoonista lajeista, mutta lajimme vauras osa on haalinut käyttöönsä suurimman osan koko planeetan uusiutuvista ja uusiutumattomista resursseista. Näin olemme aiheuttaneet mittaamatonta kärsimystä ja ahdinkoa muille eläinlajeille. Kyseessä on tuhoisa vyyhti: selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat kutistuneet planetaarisesti katsoen silmänräpäyksessä[1].
Eläinten elinalueet ovat huvenneet, heikentyneet ja sirpaloituneet. Merten ravintoverkot katkeilevat ryöstökalastuksen ja pohjatroolauksen kaltaisten menetelmien seurauksena[2] [3]. Maapallon nisäkkäiden biomassasta vain neljä prosenttia on enää peräisin villeistä eläimistä – muu koostuu ihmisistä ja ihmisen ruuakseen kasvattamista eläimistä[4]. Elävän planeetan pitkän historian kuudes, meneillään oleva sukupuuttoaalto on ihmisen aiheuttama ja lajeja katoaa jopa monituhatkertaisesti nopeammin kuin luontaisesti tapahtuisi[5]. Useiden lajien elinalueet ovat nykyisin niin pirstaleiset ja populaatiokoot niin pieniä, että niiden sopeutuminen nopeasti muuttuviin olosuhteisiin on kyseenalaista. Ne ovat vielä olemassa, mutta niiden yllä häilyy sukupuuttovelan varjo.
Ihmisen valmistaman materiaalin massa ylittää jo planeetan elollisen biomassan[6]. Olemme siis vaihtamassa planeettamme pohjattoman ihmeelliset kanssaolennot itse tuottamaamme elottomaan materiaaliin. Tuho on niin mittaamattomalla tasolla, että kehityskulun kääntyminen vaatii jotakin yhtä lailla radikaalia. Perustava ajatus- ja arvomaailmojen muutos voi vielä mahdollistaa toisenlaisen tulevaisuuden. Kollektiivinen päätös tunnistaa eläinten oikeudet ja kunnioittaa niitä tarjoaisi merkittäviä, ehkä jopa ratkaisevia mahdollisuuksia planeetan elonkirjon säilyttämiseen.
Teollisen eläintuotannon vaikutukset villieläimiin
Ihmisen vankeudessa tuottamien ja hupenevissa elinympäristöissään sinnittelevien villien eläinten kohtalot ovat perustavalla tavalla kietoutuneet yhteen. Eläintuotanto vaatii niin suuren pinta-alan valkuaisen tuottamiseen, että se pyyhkii villejä eläinpopulaatioita tieltään. Nykyinen globaali maatalousjärjestelmä on vaatelias ja vie noin 43% maapallon jäättömästä, aavikoitumattomasta maa-alasta. Tästä alasta 87% käytetään ruuantuotantoon[7].
Kasviperäinen ruuantuotanto veisi vain murto-osan eläintuotannon vaatimasta maapinta-alasta.
Kasviperäinen ruuantuotanto veisi vain murto-osan eläintuotannon vaatimasta maapinta-alasta. Teollisen eläintuotannon päättyminen ja ihmiskunnan siirtyminen kasviperäiseen tuotantoon tarkoittaisi valtavien maa-alueiden vapautumista muuhun: ruuantuotantoon tarvittaisiin 76% vähemmän maapinta-alaa[8]. Vähennys olisi noin kolme miljardia hehtaaria (vertauskohteesta käy koko Euroopan maapinta-ala, joka on noin miljardi hehtaaria).
Mikäli vapautuvat alueet ennallistettaisiin edes osin luonnonlajiston käyttöön, planeetan elonkirjon selviytymismahdollisuudet alkaisivat näyttää valoisammilta. Tämä historiallisen merkittävä villiinnyttämisen projekti olisi suuritöinen, mutta kannattava. Se sallisi vaateliaammillekin eläinlajeille – hitaasti lisääntyville, laajalti liikkuville sekä ihmishäiriölle herkille – paremmat elinmahdollisuudet. Villeillä eläimillä olisi enemmän tilaa toteuttaa lajityypillistä elämäänsä. Pirstoutuneet, kutistuneet ja laadultaan heikentyneet elinympäristöt voisivat ajan myötä palautua ja eläinpopulaatioiden yksilömäärät kasvaa. Populaatioilla olisi tuolloin parempi mahdollisuus sopeutua häiriöihin ja ympäristön muutokseen. Monessa tapauksessa tämä tarkoittaisi, että lajien olemassaololla ylipäänsä olisi jatkuvuutta.
Eläinten oikeuksien toteutumisella olisi ratkaiseva vaikutus myös vesistöissä eläviin villieläimiin: ryöstökalastus, pohjatroolaus ja muut tolkuttoman tuhoavat teot päättyisivät. Ruuantuotantosektorin synnyttämät happamoittavat ja rehevöittävät kokonaispäästöt putoaisivat noin puoleen[9]. Ruuantuotannon siirtyminen kasviperäiseen ravintoon laskisi sektorin ilmastopäästötkin puoleen[10]. Teollisen eläintuotannon päättymisen myötä vedenkulutus vähenisi[11], mikä hyödyttäisi monia kuivuudesta kärsiviä alueita. Tämä saisi tulevaisuuden näyttämään toiveikkaammalta erityisesti muutokselle herkimmille olennoille maalla ja vedessä.
Muillakin eläimillä kuin ihmisillä on oikeus käyttää luonnonympäristöjä perustarpeidensa täyttämiseen.
Ratkaistavia kysymyksiä tietenkin jäisi, alkaen mahdollisuuksista pienimuotoiseen perinnebiotooppiympäristöissä tapahtuvaan kanssaeloon laiduntajien kanssa. Edellä mainitut suuret linjaukset hyödyttäisivät planeettamme eläimiä kuitenkin huomattavasti.
Jaettu koti
Muillakin eläimillä kuin ihmisillä on oikeus käyttää luonnonympäristöjä perustarpeidensa täyttämiseen. Vaikka esimerkiksi maankäytössä puhutaan ympäristön ja lajiston huomioonottamisesta, taloudelliset ja mukavuuteen liittyvät tekijät menevät usein muiden elollisten huomioinnin edelle. Muut eliöt nähdään ensisijaisesti juuri ihmisen ”ympäristönä”, jonka suojelussakin on kyse enemmän ihmisen kiinnostuksesta biodiversiteettiin kuin muiden eläinten intresseistä ja kohtaloista[12]. Eläinoikeuksien tunnistaminen muuttaisi tilannetta. Niiden myötä suhtautuisimme eri tavalla esimerkiksi elinympäristöjen tuhoamiseen, pirstomiseen ja heikentämiseen.
Kun planeetan monimutkaisia olentoja katsottaisiin nöyremmin ja ymmärtäen niiden perustavanlaatuiset tarpeet, ihmiset motivoituisivat jakamaan tilaa muiden eläinten kanssa. Rikkaita, luonnonmukaisia ja laajoja alueita jätettäisiin myös muiden lajien käyttöön. Meillä olisi kestävämpi näköala tulevaan ja suojelisimme aidosti myös niiden lajien elinehtoja ja -ympäristöjä, jotka eivät vielä ole harvinaistuneet tai käyneet uhanalaisiksi.
Esimerkiksi Suomessa emme enää käsittelisi metsiä niin raa’an voimaperäisesti, etteivät kanssaolentomme voi löytää niistä elämän edellytyksiä.
Kyseessä voi olla jopa ratkaiseva palikka ihmistoiminnan evoluutiossa: emme enää ajaisi villejä eläinlajeja ja -populaatioita uhanalaisuuteen ennen kuin tunnistaisimme niissä arvoa. Muunlajiset olennot eivät enää olisi vain välineellisesti arvokkaita. Etsisimme vaihtoehdot myös taloudellisten intressien sanelemalle elinympäristöjen heikentämiselle. Esimerkiksi Suomessa emme enää käsittelisi metsiä niin raa’an voimaperäisesti, etteivät kanssaolentomme voi löytää niistä elämän edellytyksiä[13].
Kun siis hahmottaisimme, että muillakin on oikeuksia, harkitsisimme pidemmälle, miettisimme enemmän ja perehtyisimme nöyremmin, jotta toisenkin mielellisen olennon intressit tulisivat huomioiduksi. Oppisimme antamaan tilaa ja jättämään rauhaan.
Populaatiolaskelmia ja tuntevia yksilöitä
Eläinten elämissä on paljon sellaista, minkä menettämistä ne eivät toivoisi.
Heikkenevistä ja kutistuvista elinympäristöistä seuraava yksilömäärien lasku voi tapahtua esimerkiksi poikaskuolleisuuden ja yksilöiden heikentyneen terveyden kautta. Yksilötasolla tämä tarkoittaa kärsimystä ja menetettyjä mahdollisuuksia positiivisten tunteiden kokemiseen. Kärsimys on elämään ja luontoon kuuluva ilmiö, mutta villin eläimen elonkulku pohjaa ainakin parhaiten kognitioltaan tunnettujen eläinten eli lintujen ja nisäkkäiden osalta omaehtoiseen asioiden tavoitteluun ja positiivisten tuntemusten maksimointiin. Ihmisen tavoin monet muutkin eläimet saavat iloa perustarpeiden täyttymisen lisäksi asioiden tavoittelusta ja haasteista. Myös negatiivisia asioita kohdatessaan vapaa eläin voi viimeiseen asti itse vaikuttaa omaan tilaansa: paeta, itselääkitä, piiloutua ja levätä. Eläinten elämissä on paljon sellaista, minkä menettämistä ne eivät toivoisi.
Lajimme voisi ”negatiivisia velvollisuuksia” toteuttamalla saada aikaan suurimman positiivisen muutoksen muiden tuntoisten olentojen hyväksi. Negatiivisten velvollisuuksien täyttäminen tarkoittaisi, että emme enää ainakaan tietoisesti vahingoittaisi muiden eläinten elinympäristöjä ja sen kautta eläinten mahdollisuuksia lajityypilliseen, täyteen elämään. Sen sijaan jättäisimme muille tilaa, resursseja ja rauhaa toteuttaa itseään ja elämäänsä. Elinympäristöjen ennallistaminenkin voitaneen nähdä kompensoivaksi negatiivisten velvollisuuksien täyttämiseksi.
Villien kanssaeläinten kunnollinen huomiointi vaatii näkökulman vaihdosta, ajattelun uudistamista, lajikohtaiseen tietoon perehtymistä, tutkimusta ja konkreettista työtä.
Villien kanssaeläinten kunnollinen huomiointi vaatii näkökulman vaihdosta, ajattelun uudistamista, lajikohtaiseen tietoon perehtymistä, tutkimusta ja konkreettista työtä. Numeerinen, populaatioiden ja lajien tasolla liikkuva eläintieto on haastavaa sovittaa yhteen eläinoikeuksien kanssa. Lajit ja yksilöt elävät eri aikaskaaloissa, eikä yhden etu ole aina samaa toiselle. Suojelubiologian piirissä esimerkiksi myötätuntoista lajisuojelua (compassionate conservation)[14] kannattavat argumentit ovat kohdanneet kritiikkiä. Tietyt ongelmat ovat vaikeita: esimerkiksi tähänastisen ihmistoiminnan seurauksena jotkut lajit ovat merkittävästi lisääntyneet samalla, kun toiset ovat lähes kadonneet. Jonkinlaista lajikohtaista arvottamista siis tarvittaisiin kaiketi edelleen.
Kriittistä ja pitkällistä sovittelua kuuluu ollakin: tämän mittaluokan muutos ansaitsee perusteellista pohdintaa ja ongelmanratkaisua. Tätä kautta syntyy arvokasta uutta tietoa ihmisen ja muiden eläinlajien kestävämpää rinnakkaiseloa varten[15].
Lopuksi
Ihmisen ja villien eläinten suhdetta kuvaava tieteellinen materiaali painottuu käsittelemään konflikteja[16]. Löydettävissä on muutakin: tarinoita arvostuksesta ja keskinäissidoksista. Villien kanssaeläjien oikeuksien aito huomiointi on siis mahdollista ja voi olla yksi ratkaisevista tekijöistä paremman tulevaisuuden rakentamisessa.
[1] Finn ym. 2023
[2] Lanjewar ym. 2024
[3] Funes ym. 2022
[4] Bar-On ym. 2018
[5] Finn ym. 2023
[6] Elhacham ym. 2020
[7] Poore & Nemeck 2018
[8] Poore & Nemeck 2018
[9] Poore & Nemeck 2018
[10] Poore & Nemeck 2018
[11] Poore & Nemeck 2018
[12] Platvoet 2023
[13] Hyvärinen ym. 2019
[14] Bekoff 2013
[15] esim. Grey 2018
[16] Bhatia ym. 2019
Noora Kaunisto
Ekologi ja evoluutiobiologi (FM)
Ei tule ikinä onnistumaan. Märehtijöiden lanta ja nurmikierto parantavat maaperää merkittävästi, jokainen karjasta luopunut näkee maaperän huonontumisen muutamassa vuodessa kun siirrytään vain teollisiin lannoitteisiin. Ihmisten jätösten hyödyntäminen viljelyssä on erittäin kyseenalaista lääke- huume- ja hormonijäämien vuoksi. Viljasta ja muistakin kasveista tulee huonoja eriä joka vuosi jotka märehtijät voivat käyttää, kaikki nämä menisivät hukkaan ilman niitä.
Itse asiassa ruoantuotannon monokulttuurisuus ja nykyinen lannoitejärjestelmä ovat johtaneet maaperän merkittävään köyhtymiseen. Huomattavasti luontoystävällisempiä maanviljelyn muotoja olisi esimerkiksi vuoroviljely, missä maaperälle ja sen moninaiselle eliöstölle annetaan aikaa levätä, ja mikä hyödyntää bakteerien, sienten ja kasvien omaa kykyä tehdä maaperästä ravinteikas. Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan George Monbiotin Renegenis -teokseen (2023), mikä keskittyy juuri tähän teemaan.