Tiede ja tutkimus

  • Eläinten hyvinvointi

Sika koneena ja ruumiina

”Tässä maailmassa on kaksi aikaa. On koneen aika ja ruumiin aika. […] Kun nämä kaksi aikaa kohtaavat, tuloksena on epätoivo.” 
-Alan Lightman: Einsteinin unet. Suom. Hilkka Pekkanen, WSOY 1993.

Sikoja kuljettanut rekka kaatui Kurikassa 9.11.2025. Näimme päivän pääuutisissa videokuvaa niistä sioista, jotka olivat selvinneet onnettomuudesta ilman vakavia vammoja. Ne oli eristetty heinäpaalien ja aidan avulla muusta liikenteestä odottamaan, että ne voitiin lastata toiseen autoon ja kuljettaa teurastamoon.

Näky oli monella tavalla harvinainen.

Ensinnäkin kuvissa oli sikoja, joita ei ollut valittu kuvausta varten ja siirretty paksusti kuivitettuun valoisaan karsinaan. Siat olivat likaisia, tavallisia sikoja, niitä puolivuotiaita, hädin tuskin murrosikää lähestyviä sikalapsia, joita teurastetaan joka päivä tuhansia.

Toinen harvinaisuus oli se, että siat olivat ulkona. Eläimet näkivät taivaan, tunsivat viileän ilman ja tuulen, vähän sadetta. Ne kuulivat erilaisia ääniä kuin ennen, ohikulkevia autoja ja hälytysajoneuvoja, vammautuneiden huutoa, mutta hetkittäin myös hiljaisuutta, erilaista kuin sikalassa – avarampaa, ei-kaikuvaa.

Ääniä, jotka vaimenivat ympäröivään puupeltoon. Lintujen ääniä, uteliaita variksia, ehkä harakoita, tiaisia, keltasirkkuja.

*

Sika, kuten mikä tahansa elävä, elää ruumiin ajassa. Se kohtaa ihmisen koneiden välityksellä. Koneet ovat ihmisen jatkeita, jotka vapauttavat hänet toisteisista ja uuvuttavista tehtävistä: ruokkimisesta, lannan kuljettamisesta, väkivallasta.

Väkivalta on yllättävän raskasta työtä. Tutkimusten mukaan edes tuottajat ja teurastamojen työntekijät eivät pääsääntöisesti nauti siitä. Mutta kone ei väsy. Se ei myöskään sivisty eikä taivu myötätuntoon.

Ihminen, joka käyttää konetta tappamiseen, on vaarassa muuttua itse koneeksi. Hänen ruumiistaan tulee osa monimutkaista ketjua, jossa ruumiit käyttävät laitteita ja laitteet ruumiita. Muutos saattaa tuntua pahalta. Voi olla vaikeaa lakata olemasta herkkä, tuntoinen, omatuntoinen.

Ihminen tietää, että jos hän astuu koneen sisään, se tekee hänen ruumiilleen saman kuin muiden ruumiille. Jonakin yksinäisenä ja väsyneenä hetkenä hän saattaa kuvitella, miltä tuntuisi, jos muut koneet ja ruumiit kohtelisivat häntä niin kuin hän kohtelee eläintä. Hän katsoo kuiluun eläimen ja itsensä välillä ja näkee, että se on kapea.

*

Onnettomuuteen joutuneet siat putosivat outoon koneiden väliseen tilaan.

Ne olivat eläneet ihmisen rakentamassa vankilassa, jossa ne olivat ensin muodostaneet pienen perhelauman emonsa ja sisarustensa kanssa. Emo oli suljettu häkkiin eikä voinut liikkua, vaan järsi ahdistuneena kaltereita. Se oli kuitenkin suuri ja lämmin ja ruokki porsaitaan maidolla.

Ja sitten, liian pieninä, porsaat olivat yhtäkkiä keskenään. Niiden alla oli osin kiinteä betonilattia, osin ritilä, jonka päälle niiden toivottiin tekevän tarpeensa. Niiden ruoka valui putkia

pitkin kouruun, ja ne saivat vettä toisista putkista, joista erkani suuttimia niiden karsinoihin. Ilmanvaihtokoneen melu oli aina niiden korvissa, samoin sikalan kolahdukset, putkien ja kaltereiden kaluamisesta kuuluvat äänet, toisten sikojen kiljahdukset, kastroitavien pikkupossujen huuto.

Niiden oma huuto, kun ne lukittiin laitteeseen, joka piti ne paikallaan kastroinnin ajan.

Ne eivät unohtaneet sitä koskaan. Milloin tahansa, hyvin nopeasti, voi tapahtua jotakin äärimmäisen pahaa. Emo voi kadota, kipu voi räjähtää ruumiiseen.

Porsaiden kehittyvät aivot ohjasivat niitä tutkimaan ympäristöään, etsimään ruokaa, leikkimään ja muodostamaan sosiaalisia suhteita. Ne kohtasivat betoni- ja metallipintojen keskellä toisensa. Ne olivat yhdessä, mutta niiltä puuttui ympäristö, jokin, mitä töykkiä kärsällä ympäri, kaivaa, nuuskia, maistaa.

Ne purivat toisiaan. Niitä purtiin. Ne hengittivät pölyn ja ammoniakin kirvelevää katkua. Ne yskivät. Niin kului elämä, jonka päivät oli kirjoitettu ihmisen kirjaan. Kirjakin on kone, numeroita näytöllä: ne kertovat, milloin kuoleman kuuluu tulla.

Puolivuotiaina porsaat kohtasivat suurimmat ja väkivaltaisimmat koneet: kuljetusauton ja teurastamon. Niiden väliin ne putosivat, kun rekka, jonka uumeniin ne oli pakattu, kaatui. Ne paiskautuivat toistensa päälle ja huusivat toistensa korvat lukkoon. Jotkut kuolivat heti, alimmaksi jääneiden jalat tai selkäranka katkesivat.

Mutta kun auton ovet lopulta avattiin, ne, jotka eivät olleet vammautuneet, pääsivät ulos tienpientareelle.

Niiden ympärille kasattiin heinäpaaleja. Ne tonkivat ensimmäistä kertaa maata. Ne eivät olleet koskaan nähneet sellaista määrää heinää tai ihmisiä tai toisia sikoja kerralla. Ilma liikkui niiden iholla.

Ne olivat päässeet ulos maailmaan. Ne olivat valmiita aloittamaan elämän. Niiden ruumiit kävivät omaa aikaansa, niiden suonissa virtasi nopeutta ja hitautta, jolla ei ollut tekemistä koneiden kanssa, sydämenlyönnit tuntuivat kitalaessa, ihokarvat nousivat pystyyn. Ne hengittivät samaa hapekasta, viileää ilmaa kuin niiden villit serkut. Kokonainen koneista piittaamaton taivas kaartui niiden ylle.

Illalla siat pakotettiin toiseen autoon, ja matka alkoi uudelleen. Ne olivat jälleen keskenään, kunnes auto pysähtyi ja ovi avattiin. Pimeä taivas häilähti silmäkulmassa, kun ne työnnettiin teurastamon nieluun.

Ne olisivat halunneet tutkia uutta paikkaa varovasti, mutta niin kuin ihmisten maailmassa aina, eläinten täytyy joko odottaa kärsivällisesti tai liikkua nopeasti. Joten ne juoksivat karsinoihin ja odottivat niissä, ja sitten ne juoksivat syvemmälle koneeseen, kohti sen verenhajuista sisusta.

*

Teurastamon ruokatorvi on ruostumatonta terästä ja sen pohjalla on mahalaukku, joka hönkii myrkyllistä, satuttavaa, tukehduttavaa hiilidioksidia. Mahalaukkuun laskeudutaan hissikorissa, jota ihmiset sanovat tainnutuskehdoksi. He ovat antaneet kauneimman nimen hirveimmälle laitteelle, jonka he ovat keksineet. He laskevat tähän kehtoon vain muiden eläinten lapsia.

Tässä kohdassa ihmiset katsovat muualle. Se, mitä tapahtuu tainnutuskehdossa, on liian pahaa jopa niille, jotka tuntevat vähiten.

Ruumiit kohtaavat koneen viimeistä kertaa. Tuloksena on silkka epätoivo, tuhoon tuomittuja yrityksiä kiivetä ylös ihmisen kovertamasta kauhujen kuilusta. Paniikki, vähitellen tukahtuva elämä, joka ehti juuri alkaa, raudan maku suussa, metallikoura ihoa vasten, sitten puukko, ja teräskoukku kintereen läpi.

Ruumiin aika on ohi.

***

Julkaisemme poikkeuksellisesti tekstin, jonka tieteentekijä on kirjoittanut kaunokirjallisessa muodossa.

Elli Valtonen

Elli Valtonen

Eläinlääketieteen lisenssiaatti, kliinisen eläinlääketieteen väitöskirjatutkija, kirjailija

2 Kommenttia

  1. Tämä kertomus pitäisi saada eri lehtiin ja TVohjelmana vaikka ennen iltauutisia.

  2. Toivon että tämän tekstin lukisi jokainen ihminen joka syö lihaa. Itkemättä ei voi tätä lukea.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *