Miltä ilmasto näyttäisi, jos eläinteollisuutta ei olisi?

Metodologisia ongelmia

Miksi tutkimus on vähätellyt eläintuotannon merkitystä? Asetelma johtuu ennen kaikkea metodologisista ongelmista. Silloin kun joidenkin asioiden tutkimiseen ei ole olemassa kunnollisia menetelmiä ja riittävän halpaa välineistöä, ne on usein yksinkertaisinta vain ohittaa ja keskittyä siihen, mitä on helpompi tutkia. 

Ehkä suurin yksittäinen ilmastonmuutokseen liittyvä metodologinen ongelma on se, että metsien maanalaisten hiilivarastojen ja erityisesti niissä tapahtuvien muutosten seuraaminen on erittäin hankalaa. On ollut kovin vaikeaa selvittää edes, miten syvälle puiden juuret erityyppisissä ekosysteemeissä ulottuvat. On vielä paljon hankalampaa yrittää mitata, miten nopeasti juurien mukana maaperään sitoutunut hiili palaa erilaisissa olosuhteissa hiilidioksidina takaisin ilmakehään. 

Nämä metodologiset ongelmat ovat vaikuttaneet epäsuorasti yrityksiin ymmärtää, kuinka suuria määriä hiilidioksidia eläinteollisuus vapauttaa ilmakehään laidunnuksen ja rehukasvien tuotannon kautta. Niiden vuoksi tiedeyhteisöt ovat olleet kovin varovaisia ottamaan tiettyjen tutkimustraditioiden tuottamaa aineistoa vakavasti ilmastokysymyksen yhteydessä.

Laiduntaminen ja rehupellot vapauttavat hiilidioksidia ilmakehään 

Maaperäeroosion tutkimus on tuottanut jo suuren määrän raportteja siitä, että laidunnus ja intensiivinen viljely vähentävät eloperäisen aineksen määrää maaperässä. Ongelmaa on tutkittu paljon, koska sen on ajateltu uhkaavan kestävää ruoantuotantoa. Laidunmaiden ja viljelymaiden hiilivarastojen kehitystä koskevien tutkimusten antama kuva on hyvin yhtenäinen ja johdonmukainen. Suurin osa maatalouskäytössä olevasta maasta menettää edelleen joka vuosi hiilivarastojaan hiilidioksidina ilmakehään. Myös toisen suuntaisia esimerkkejä on olemassa, mutta ne ovat paljon harvinaisempia ja koskettavat vain hyvin pientä osaa kaikesta maatalousmaasta.

Jos FAO:n ja muiden kansainvälisten tutkimuslaitosten arviot viljelymaiden menettämän hiilen määrästä osuvat lähelle totuutta, pelkästään tämä tekee eläintuotannosta suurimpia yksittäisiä hiilipäästöjen lähteitä maapallolla.

YK:n alaiset järjestöt ja muut kansainväliset tutkimuslaitokset, jotka ovat yrittäneet laatia kokonaiskuvaa tilanteesta, ovat päätyneet laskelmaan, jonka mukaan pintamaan hiilivarasto olisi yhteensä vajaat 700 miljardia tonnia. Tästä menetettäisiin vuosittain 1-1,5 prosenttia. Arvio on häkellyttävä, mutta vielä häkellyttävämpää on se, että näitä hiilipäästöjä ei vieläkään ole huomioitu valtioiden virallisissa päästöissä.  Maanalaisten hiilivarastojen seuraaminen on kallista ja tarkkojen kartoitusten tekeminen vaatisi vuotuisia mittauksia miljoonissa eri pisteissä. 

Vielä isompi osa ongelmaa on kuitenkin ollut hämmennys siitä, mihin maaperästä vapautuva hiili menee. Jos pintamaan hiilivarasto on suurin piirtein FAO:n (YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö) arvioiman 700 miljardin tonnin suuruinen ja tästä menetettäisiin vuositasolla 1-1,5 prosenttia, maasta vapautuisi joka vuosi ilmakehään lähes saman verran hiilidioksidia kuin fossiilisista polttoaineista. Tämän hiilen täytyy mennä jonnekin, mutta me tiedämme, ettei se jää ilmakehään eikä liukene meriin hiilihappona.

Luulen itse, ettei asiaan liity suurempaa arvoitusta. On hyvin todennäköistä, että samalla kun suurin osa maatalousmaista vapauttaa ilmaan luultua enemmän hiilidioksidia, hakkuiden jäljiltä takaisin kasvavat metsät ja yksittäispuut sitovat maaperään oletettua enemmän hiiltä. Puut tuottavat monin paikoin oletettua syvempiä juuristoja. Syvempien juurien ja hienojuurien (sekä niiden muodostaman hiilihapon, karbonaattien ja bikarbonaattien) hiilinielut ovat luultua isompia. Mantereiden alueella on 150 000 000 neliökilometriä, joista toiset sitovat hiiltä ja toiset vapauttavat sitä, mutta ennen kuin meillä on halvempia ja helpompia keinoja seurata, mitä maan alla tapahtuu, olemme pihalla tilanteen yksityiskohdista.

Jos FAO:n ja muiden kansainvälisten tutkimuslaitosten arviot viljelymaiden menettämän hiilen määrästä osuvat lähelle totuutta, pelkästään tämä tekee eläintuotannosta suurimpia yksittäisiä hiilipäästöjen lähteitä maapallolla. Pysyviä laidunmaita on noin 3,5 miljardia hehtaaria ja erilaisia väliaikaisia laidunmaita lähes yhtä paljon. Sekä laidunnus että rehupellot vähentävät huomattavasti hiiltä sitovien metsien ja puiden määrää. Lisäksi rehukasvien tuotanto vie jo vähintään 40 prosenttia maapallon peltopinta-alasta. Tarkka luku riippuu laskutavasta, kuten esimerkiksi siitä, mikä osuus öljykasvien tuotantoon käytetystä pinta-alasta määritellään ruoan ja mikä osa rehun tuotantoon käytetyksi maaksi.

Uusia ilmastopäästöjen lähteitä: rehupelloiksi raivatut sademetsät ja eläintuotannon vuoksi rehevöityvät vesistöt 

Osa eläintuotannon merkityksen vähättelystä johtuu myös siitä, että tilanteet ovat viime aikoina muuttuneet nopeasti, eivätkä tiedeyhteisöjen rahoittajat ole pysyneet muutosten perässä. Amazonian kuivuminen lienee selkein ja tärkein esimerkki. Eteläamerikkalaiset tutkijat ovat pitkään ennustaneet, että jos liian iso osa Amazonian sademetsistä hakataan, myös jäljellä olevat sademetsät alkavat kuivua savannimetsiksi. 

Nämä päästöt menisivät lähes kokonaan eläintuotannon piikkiin, sillä 85 prosenttia Amazonian sademetsien tuhotusta pinta-alasta on nyt karjanlaitumia ja valtaosa lopusta soijaa ja muita rehukasveja kasvattavia peltoja.

Näin siksi, että Amazonian valtava sademetsä näyttää tuottaneen itse suurimman osan sateistaan. Se on imenyt mereltä kauas sisämaahan suunnattomia määriä kosteaa meri-ilmaa. Korkealla sademetsän yläpuolella on virrannut ikään kuin valtavan suuri ”lentävä joki”, vähintään yhtä mahtava kuin varsinainen Amazon. Lisäksi sademetsäpuut ovat tuottaneet bioaerosoleja, jotka ovat saaneet puiden ja maaperän haihduttaman kosteuden tiivistymään sadepisaroiksi melkein saman tien, usein jo sademetsäpuiden latvojen korkeudella. Tämän ilmiön ansiosta sama vesi on usein ehtinyt tulla sateena alas viisi tai kuusi kertaa ennen kuin se on takaisin joessa.

Nyt, kun Amazonian sademetsistä noin viidennes on hakattu ja toinen viidennes on menettänyt ison osan puustostaan, jäljellä olevan Amazonian sademäärät ovat alkaneet romahtaa. Amazonian kuivasta kaudesta on tullut aiempaa pidempi, kuumempi ja kuivempi, ja noin puolet hakkuilta säästyneistä sademetsistä on jo muuttunut hiilinieluista uusiksi hiilidioksidipäästöjen lähteiksi. Erityisesti brasilialaiset tutkijat – kuten Carlos ja Antonio Nobre sekä Lucianna Gatti – ovat alkaneet varoitella yhä painokkaammin, että Amazonia lähestyy keikahduspistettä ja uhkaa ehtyä puolikuiviksi savanneiksi. 

Myös osa kaikesta Suomen eläinteollisuuden käyttämästä valkuaisrehusta on Amazoniasta tulevaa soijaa.

Jos näin käy, seuraukset ilmastolle ovat vakavat. Amazonian sademetsissä, maaperässä sekä alueen valtavissa, paksuturpeisissa palmusoissa voi uusimpien arvioiden mukaan olla jopa ihmiskunnan 2–25 vuoden päästöjä vastaava määrä hiiltä. Jos suuri osa siitä vapautuisi ilmakehään esimerkiksi puolessa vuosisadassa, kyseessä olisi erittäin merkittävä lisäys kasvihuonepäästöihimme. 

Nämä päästöt menisivät lähes kokonaan eläintuotannon piikkiin, sillä 85 prosenttia Amazonian sademetsien tuhotusta pinta-alasta on nyt karjanlaitumia ja valtaosa lopusta soijaa ja muita rehukasveja kasvattavia peltoja. Myös osa kaikesta Suomen eläinteollisuuden käyttämästä valkuaisrehusta on Amazoniasta tulevaa soijaa.

Toinen esimerkki tilanteen nopeasta muutoksesta ovat rehevöityvien vesistöjen ja tekoaltaiden metaanipäästöt. Molemmat ovat käytännössä maatalouden eli ensisijaisesti karjatalouden päästöjä, vaikka tekoaltaiden tuottama metaani luokitellaankin tällä hetkellä energiantuotannon päästöksi ja järvien metaani luonnolliseksi päästöksi. Näiden tekijöiden merkitys on pohjoisilla alueilla ollut tähän asti suhteellisen vähäinen, koska metaanibakteerit menestyvät vain suhteellisen korkeissa lämpötiloissa. Ongelman mittakaava uhkaa kuitenkin jatkossa pahentua syöksykierteen omaisesti rehevöitymisen ja lämpenemisen yhteisvaikutuksen seurauksena.

Ruokavalio ratkaisee miten ihmiskunnan käy

Kun laskemme nämä tekijät yhteen sen kanssa, mitä olemme jo aiemmin tienneet eläintalouden aiheuttamista metaani- ja typpioksiduulipäästöistä ja metsäkadosta, johtopäätös on selkeä.

Meillä ei ole todellisia mahdollisuuksia pysäyttää katastrofaalisella tavalla yhä nopeammin kohti kaoottista maailmantilannetta etenevää ilmaston epävakautumista, ellei ihmiskunta ala suhteellisen nopeasti vähentää lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden kulutustaan.

Yhdellä virkkeellä ilmaisten: meillä ei ole todellisia mahdollisuuksia pysäyttää katastrofaalisella tavalla yhä nopeammin kohti kaoottista maailmantilannetta etenevää ilmaston epävakautumista, ellei ihmiskunta ala suhteellisen nopeasti vähentää lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden kulutustaan.

Ratkaisevaa on, onnistummeko siirtämään esimerkiksi kaksi kolmasosaa eläintalouden piirissä nyt olevista maista kasvattamaan suojelu- ja hiilivarastometsiä sekä uudenlaisten fossiilisia polttoaineita, metalleja ja betonia korvaavien puupohjaisten materiaalien raaka-aineita.

Tällöin päästöt kutistuisivat paljon nykyistä pienemmiksi. Ennen kaikkea hiiltä sitovien neliömetrien lukumäärä kasvaisi ja hiilidioksidia vapauttavat neliömetrit vähenisivät. 

Toisin sanoen koko ilmasto-ongelma saattaisi äkkiä ikään kuin vain haihtua ilmaan.  Lakata olemasta, niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.