Tuottajia ja kuluttajia
Ihminen on kuluttaja. En nyt tarkoita kuluttamista talouskasvua ja hedonistista haluamme tyydyttävänä ilmiönä, vaan kuluttajuutta ekologisena roolina. Mitä ihmisen kuluttajarooli tarkoittaa ekologian ja kasvissyönnin kannalta?
Vaikka saatamme puhua ihmisistäkin ruoantuottajina, varsinaisia tuottajia ovat yhteyttävät eliöt, kuten kasvit ja osa bakteereista. Nämä eliöt kykenevät sitomaan auringon energiaa kemiallisiin yhdisteisiin, joita ne hyödyntävät kasvaakseen – ne ovat siis omavaraisia. Toisin kuin tuottajat, ihmiset ja muut kuluttajat eivät tähän pysty, vaan ovat toisvaraisia eli täysin riippuvaisia tuottajien tuottamasta energiasta.
Maapallon ekosysteemien toiminta perustuu siihen, että tuottajia on oltava huomattavasti enemmän kuin kuluttajia. Karkeasti esitettynä eliöt voi ryhmitellä eri trofia- eli ravintoketjun tasoille. Ekologiassa tunnetaan kymmenen prosentin sääntö, jonka mukaan vain noin kymmenen prosenttia energiasta siirtyy ravintoketjussa seuraavalle trofiatasolle. Jos tuottajien käytössä on energiaa 1 000 yksikköä, kasvinsyöjille siitä on jäljellä 100 yksikköä, seuraavalle trofiatasolle vain 10 ja huippupetoeläimille enää 1.
Tästä syystä ravintoketjun ylimmillä tasoilla olevien huippupetojen määrät ovat aina pieniä, sillä käytettävissä oleva energia ei riitä suurempaan populaatioon.
Eläintuotanto on yksi merkittävimmistä ekologisen kriisin aiheuttajista.
Asialla on selviä vaikutuksia ihmisen ruokavalion kannalta. Nykyisen väestömäärän myötä ihmisen on mahdotonta toimia ekologisesti kestävällä tavalla ravintoketjun korkeimmilla tasoilla – varsinkaan huippupetoina, jollaiseen rooliin keskimääräinen lihankulutus Suomessa viittaa. Myös maailmanlaajuinen lihankulutus on viime vuosikymmeninä kasvanut huomattavasti, mikä on ollut mahdollista vain teollisen eläintuotannon avulla. Tämä järjestelmä on kuitenkin rakennettu ylittämällä ekosysteemien kestokyvyn, minkä vuoksi eläintuotanto on yksi merkittävimmistä ekologisen kriisin aiheuttajista.
Asiantuntijat ovatkin yksimielisiä siitä, että eläintuotannon vähentäminen on välttämätöntä tuon kriisin ratkaisemiseksi. (1) Toisin sanoen, kasvissyönnille löytyy painava ekologinen peruste.
Vaikka luonnonvaraisten eläinten hyödyntämistä, kuten metsästystä, esitetään joskus ekologisesti kestävämpänä vaihtoehtona teolliselle eläintuotannolle, sen merkitys on hyvin rajallinen. Metsästys voi toimia ravinnonlähteenä vain tietyillä pienillä alueilla, mutta laajemmin sen rooli on lähes merkityksetön verrattuna nykyiseen eläintuotantoon.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa tapetaan vuosittain yli kahdeksan miljardia kanaa ja yli 200 miljoonaa kalkkunaa (2). Jos maan kaikki luonnonvaraiset sorsalinnut pyydystettäisiin, ne riittäisivät kattamaan linnunlihan kulutuksen alle kolmeksi viikoksi, minkä jälkeen linnut häviäisivät loppuvuodeksi – ja samalla myös pysyvästi (3). Ei olekaan yllättävää, että metsästys on arvioitu yhdeksi keskeisimmistä lajien uhanalaistumista aiheuttavaksi tekijäksi.
Ainoa kestävä vaihtoehto on lisätä kasviperäisen ravinnon osuutta ruokavaliossa.
Metsästys ei siis voi toimia eläintuotannon korvaajana globaalissa mittakaavassa. Ainoa kestävä vaihtoehto on lisätä kasviperäisen ravinnon osuutta ruokavaliossa.
Evolutiiviset ravitsemussuositukset
Mahdollisimman monen meistä tulisi siis olla kasvinsyöjiä. “Tulisi olla” on kuitenkin normatiivinen, eettinen lausuma, ja monissa ihmisissä sellaiset aiheuttavat närää. Närää voi lievittää tarkastelemalla etiikkaa evolutiivisesta näkökulmasta.
Mahdollisimman monen meistä tulisi siis olla kasvinsyöjiä.
Evoluutio auttaa eliöitä vastaamaan eksistentiaalisiin haasteisiin, joista osa liittyy yksilön selviytymiseen – kuten siihen, mistä saada energiaa, miten suojautua vaaroilta, ja miten lisääntyä – ja osa siihen, miten elää yhdessä muiden kanssa.
Evoluution tuottamat mekanismit ovat yksi tapa vastata näihin haasteisiin. Ne ovat usein joustavia. (3) Energianhankinta eli ruokavalio on tästä hyvä esimerkki: se on eräs evoluution keino pitää eliöitä hengissä, ja se sisältää runsaasti joustoa. Useimmilla eläimillä on esimerkiksi kyky vaihdella ruokavaliota olosuhteiden mukaan. Kun olosuhteet suosivat riittävän pitkään tietynlaista ruokavaliota, alkaa tapahtua erikoistumista.
Evoluutiohistoria on täynnä tapauksia, joissa lihansyöjistä on tullut kasvinsyöjiä.
Evoluutiohistoria onkin täynnä tapauksia, joissa lihansyöjistä on tullut kasvinsyöjiä (ja toisinpäin), jos se on ollut olosuhteiden puolesta suotavaa (4). Usein muutos on hidasta ja edellyttää useita sukupolvia, mutta joskus se voi tapahtua suhteellisen nopeasti: eräs liskolaji kävi läpi muutoksen hyönteissyöjästä kasvinsyöjäksi alle 40 vuodessa (5).
Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmislajin siirtymä sekasyöjästä kasvissyöjäksi on siis täysin mahdollinen. Evoluutio saattaa myös suosia tätä siirtymää.
Erikoistuminen tiettyyn ruokavalioon alkaa pikkuhiljaa näkyä eläimen fysiologiassa. Paljon nopeammin sen kuitenkin havaitsee eläinten elimistössä elävistä bakteerien ja muiden mikrobien yhteisöstä eli mikrobiotasta. Vegaanien ja sekasyöjien mikrobiotat eroavatkin toisistaan huomattavasti (6). Kasvipohjainen ruokavalio ylläpitää monimuotoisempaa mikrobiyhteisöä, jonka taas tiedetään estävän monien sairauksien puhkeamista (7).
Evoluution kuluessa on oletettavaa, että tämä terveysetu tulee ohjaamaan ihmislajia kohti kasvinsyöntiä. Toisin sanoen, jos kasvissyönti on terveellisempää, on kasvinsyöjillä selvä evolutiivinen etu sekasyöjiin verrattuna. Evoluution näkökulmasta ihmisen muutos sekasyöjästä kasvinsyöjäksi on siis paitsi mahdollista, myös todennäköistä.
Empatia ja kanssaelo
Kuten todettua, evoluutiossa ei ole kyse vain yksilön selviytymisestä vaan aina myös kanssaelosta. “Miten elää yhdessä?” on läpeensä eettinen kysymys, ja eettisen maailmasuhteen muodostaminen koskee jokaista eliötä – vaikkakin etiikan ilmenemismuodot poikkeavat toisistaan.
Empatia on yksi keino käsitellä tätä kysymystä. Se on ihmisille ja joillekin muille eliöille kehittynyt ominaisuus, joka tukee eettisen maailmasuhteen muodostamista. Empatia on kehittynyt pitkän evolutiivisen historian aikana, eikä siis ole pelkkä kulttuurin luoma pintailmiö. Nisäkkäillä, linnuilla ja kaloilla empatia näyttää perustuvan ainakin osittain samankaltaisiin biologisiin mekanismeihin, vaikka se saakin erilaisia ilmenemismuotoja eri lajeilla (9).
Empatia on eläinmyönteistä.
Empatia on lajimme moraalinen kompassi. Juuri empatian avulla voimme harjoitella kanssaeloa suhteessa muihin lajeihin. Se on nimittäin eläinmyönteistä: tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset kokevat usein yhtä paljon tai enemmän empatiaa muita eläimiä kuin toisia ihmisiä kohtaan (10). Siksi empatia voi edesauttaa myös kasvissyönnin yleistymistä.
Toisaalta on havaittu, että tietyt asenteet, asetelmat ja arvostelmat voivat vaikuttaa eläimiin kohdistuvaan empatiaan. Esimerkiksi jos koeasetelma on kilpailullinen – empatia eläintä kohtaan on pois empatiasta ihmisiä kohtaan – koehenkilöt ovat taipuvaisia kokemaan enemmän empatiaa ihmisiä kohtaan. Kun kilpailuasetelma poistetaan, ero ihmisiin ja muihin eläimiin kohdistuvan empatian välillä häviää (11).
Myös esimerkiksi stereotyyppisillä asenteilla on vaikutusta. Niiden puitteissa toiset eläimet ovat tyypillisesti jotain “vähemmän” kuin ihminen: vähemmän älykkäitä, vähemmän toimijoita, vähemmän vaikutusvaltaisia, vähemmän tietoisia sekä vähemmän empaattisia tai eettisiä. Juuri tällaiset stereotypiat on yhdistetty empatian heikkenemiseen, kun taas niitä muuttamalla voidaan todennetusti vahvistaa empatiaa (12).
Tutkimuksissa on myös havaittu, että fyysisen tai emotionaalisen etäisyyden luominen heikentää empatiaa (14). Empatiaa voi myös pyrkiä estämään lisäämällä hyöty-haitta-ajattelun tapaisia rationaalisia oikeutuksia toisen vahingoittamiselle (“valkoposkihanhesta on minulle haittaa, siispä tapan hanhen”, saattaa viljelijä ajatella) (15).
Empatia on siis evoluution tarjoama moraalinen kompassi, joka mahdollistaa eläinmyönteistä kanssaeloa ja kasvissyöntiä, mutta jonka heikentäminen voi myös estää näitä tavoitteita.
Sosiaaliset eläimet voivat säädellä ruokavaliotaan sosiaalisesti.
Avuksi voi silloin tulla sosiaalinen informaatio, joka vaikuttaa evoluution rinnalla. Hyvä esimerkki tästä on lisääntyminen: yhteisön lähettämillä sosiaalisilla signaaleilla on ollut keskeinen rooli syntyvyyden säätelyssä (8). Samalla tavoin sosiaaliset eläimet voivat säädellä ruokavaliotaan sosiaalisesti. Jotkut yrittävät tehdä sitä kirjoittamalla tiedeblogia, kun taas toiset käyttävät toisenlaisia signaaleja, jotka sopivat heidän yhteisöihinsä.
Lopuksi
Historian valossa eläinten vahingoittaminen ja tappaminen ei ole ollut ihmisille yhdentekevää. Monissa vanhoissa metsästyskulttuureissa eläinten tappamiseen on liittynyt rituaaleja, joissa on käsitelty tappamisen aiheuttamaa häpeää ja syyllisyyttä; eläimeltä on pitänyt pyytää tappamista anteeksi (13). Kuollutta itseään anteeksipyytäminen on tuskin lohduttanut, mutta rituaaleilla on hyvinkin saattanut olla liiallista metsästystä ehkäisevä vaikutus.
Vanhojen kulttuurien rituaalit poikkeavatkin siitä, miten moderni eläintuotanto – ja ainakin osa nykyisistä metsästyksen tavoista – on banalisoinut eläinten tappamisen. Siinä, missä ruoaksi tai muuten ihmisen hyödyksi tapettujen eläinten kohtelu on aiemmin herättänyt eettistä epämukavuutta, pyritään tuo epämukavuus nykyään pyyhkimään pois.
Ekologisen ja evolutiivisen näkökulman tunnistaminen voi auttaa meitä muistamaan, miksi kanssaelo on tärkeää, ja miksi kasvissyönti on eettisesti perusteltua.
Nykyistä eläinten teollista tappamista on kutsuttu “vyöhykkeeksi” (16). Se rikkoo ekologisia rajoja ja on vastoin moraalista kompassiamme, empatiaa. Vyöhyke, kuten kaikki muukin luonnossa, on kuitenkin katoavaista. Ehkä on vain ajan kysymys, milloin luontainen kasvinsyöjän etiikkamme murtaa sen.
Sami Keto
Ekologi ja kasvatustieteilijä