(Eläin)rakkauden filosofiaa

Biologinen eläinrakkaus

Rakkaus saa meidät pysymään selviytymisemme kannalta tärkeiden yksilöiden luona. Biologisesta näkökulmasta rakkauden funktiota onkin selitetty sillä, että se mahdollistaa kiintymystä ja sitä kautta sitoo yksilöitä tunnetasolla toisiinsa. Tämä taas turvaa yksilöiden elämää. Oli kyse sitten perheenjäsenistä tai ystävistä, rakkaus on tunneliima, joka saa meidät välittämään läheisistämme ja auttamaan heitä – ja joka tuo meille itsellemme välittämistä ja apua.

Rakkaus mahdollistaa elämämme ja geeniemme jatkuvuutta.

Kuten filosofi Patricia Churchland kuvaa, biologinen rakkaus saa emon hoivaamaan poikastaan ja poikasen pysymään emonsa luona. Se saa kumppanit ja ystävät huolehtimaan toisistaan. Se motivoi huolenpitoa, jota ilman me haavoittuvaiset sosiaaliset eläimet emme selviäisi elämän haasteista. Toisin sanoen: rakkaus mahdollistaa elämämme ja geeniemme jatkuvuutta. Juuri tämä on sen evolutiivinen tarkoitus.

Mistä rakkaus sitten saa alkunsa? Biologisesti ajateltuna rakkaus syntyy mielihyväkeskusten aktivoituessa ja syytäessä elimistöömme erilaisia onnen välittäjäaineita, kuten oksitosiinia. Kun näemme rakastettumme, alkavat aivomme hyristä onnea ja halua hoivata. Tämän käsityksen mukaan rakkaus rakentuukin onnen ja hoivan tunteiden varaan, jotka saavat meidät sitoutumaan muihin ja kokemaan jopa euforista ihastusta rakkaidemme äärellä. Juuri tämä mahdollistaa elämää: me pysymme rakkaidemme luona, koska etsimme onnen hyrinää ja haluamme pitää heistä huolta.

Biologian näkökulmasta rakkaudessa ei olekaan mitään mystistä tai kosmista. Sen sijaan se on hyvin materiaalinen tunne, evoluution ja kehojemme keino sitoa olennot toisiinsa niin lujasti, että olemme valmiita hoivaamaan ja auttamaan toisiamme – mikä puolestaan edesauttaa evoluution, kehojen ja elämän jatkuvuutta. Siinä kaikki!

Mitä tämä sitten tarkoittaa eläinrakkauden kannalta?

Tutkimus osoittaa, että ihmiset voivat kokea biologista rakkautta myös toisenlajisia eläimiä kohtaan. Ensinnäkin, itselle läheisten eläinten näkeminen johtaa mielihyväkeskusten aktivoitumiseen ja onnen huminaan. Kun ihminen katsoo koiraansa tai koira ihmistään, molempien aivoissa alkaa kuhista oksitosiinia ja muita onnen välittäjäaineita. Siksi ihminen etsii kontaktia eläimeen, kiintyy tähän, oppii välittämään tästä ja haluaa hoivata tätä.

Myös eläinrakkaus mahdollistaa selviytymistä.

Toiseksi, myös eläinrakkaus mahdollistaa selviytymistä. Tutkimukset kertovat, että arvostava suhde toisenlajiseen eläimeen (esimerkkinä käytetään yleensä seuraeläintä, jota kohdellaan lihankimpaleen sijaan yksilönä), on hyväksi ihmisen fyysiselle ja psyykkiselle terveydelle. Esimerkiksi koiran läsnäolo alentaa verenpainetta, tukee sydämen terveyttä ja tehostaa immuunijärjestelmää. Samoin se lieventää ahdistusta ja pelkoja, sekä johtaa psyykkisiin hyvänolon tunteisiin.

Näin huimat terveysedut edesauttavat ihmisten elämän jatkuvuutta totta kai roimasti. Biologinen eläinrakkaus on siis meille ihmiseläimille hyväksi: sen kautta ihmiset voivat paremmin ja todennäköisesti elävät pidempään, mikä puolestaan mahdollistaa myös geenien jatkuvuutta.

Biologisen eläinrakkauden edut ovat erityisen selviä koko planeetan tasolla. Jos oppisimme kokemaan rakkautta seuraeläinten ohella kaikenlaisia lajeja kohtaan (aina sioista ja kanoista hirviin ja ahveniin), kehittyisimme laajasti muita lajeja hoivaaviksi olennoiksi. Tämä taas turvaisi paitsi planeettamme elämää, lopulta myös ihmisen omaa selviytymistä.

Mikäli rakastaisimme tuotannossa käytettyjä eläimiä, emme enää tahtoisi eläinteollisuuden jatkuvan, vaan päinvastoin haluaisimme mahdollistaa maailmaa, jossa eläimet voivat kukoistaa. Jos rakastaisimme luonnonvaraisia eläimiä, emme tahtoisi harrastaa heidän tappamistaan tai tuhoaisi heidän elinympäristöjään esimerkiksi tehometsätalouden nimissä. Sen sijaan etsisimme keinoja edesauttaa heidän elämäänsä ja hyvinvointiansa.

Mikä voisi olla parempi syy oppia eläinrakkautta?

Tämä kaikki puolestaan edesauttaisi myös ihmislajin selviytymistä ja elämää. Eläinteollisuuden lopettaminen lieventäisi ilmastokriisiä merkittävästi – onhan se yksi suurimmista ilmastoa lämmittävistä tekijöistä. Luonnonvaraisten eläinten parempi kohtelu puolestaan jarruttaisi lajikatoa ja rikastaisi elonpiirejä huomattavasti. Nämä molemmat asiat turvaisivat planeettamme elinkelpoisuutta paitsi muille lajeille, myös Homo sapiensin edustajille.

Mikä voisi olla parempi syy oppia eläinrakkautta?

(Eläin)rakkauden paradoksi

Biologiseen eläinrakkauteen liittyy kuitenkin myös haasteita, joista keskeisin on ”rakkauden paradoksi”. Tämä lanseeraamani termi viittaa siihen, että mikäli etsimme rakkaudesta onnellisuutta ja mielihyvää, muuttuu se kovin helposti egoistiseksi. Silloin vaarana on, että rakkaus jopa tuhoaa kohteensa.

Hyvä esimerkki tästä on halu etsiä onnellisuutta ”suloisista” eläimistä. Tutkimus osoittaa, että oksitosiinivirrat ovat suurimpia silloin, kun eläin on suurisilmäinen, pienikasvoinen ja kömpelö eli muistuttaa suloista vauvaa tai poikasta. Tällaisten sööttien eläinten seura ja hoivaaminen tuottavat monissa onnen lämpimiä läikähdyksiä. Kun ihminen alkaa etsiä noita läikähdyksiä lisää, hän saattaa alkaa valikoida hoiviinsa vain suloisia eläimiä.

Tämän seurauksena on syntynyt kokonainen lemmikkien jalostuksen muoto, joka on johtanut sairaalloisiin piirteisiin. Ihmisen halu hoivata suurisilmäisiä ja pienikasvoisia eläimiä on tuottanut meille esimerkiksi sairaaksi jalostettuja koiria, joiden silmät pullistuvat kuopistaan, aivot eivät mahdu kunnolla kalloon ja lyhyt kuono estää hengitystä.

Nämä eläimet kärsivät (ja usein kuolevat) siksi, että heidän halutaan näyttävän rakastettavan suloisilta.

Nämä eläimet kärsivät (ja usein kuolevat) siksi, että heidän halutaan näyttävän rakastettavan suloisilta. Samalla, kun he kituvat monien erilaisten sairauksien terissä, ihminen itse voi kokea oksitosiinin onniryöppyjä. Silloin eläinrakkaus on äkisti julmaa egoismia, joka tuhoaa kohteensa.

Miten sitten välttää rakkauden paradoksia?

Platoninen, universaali eläinrakkaus

Biologinen rakkaus on tosiasia, mutta toisaalta rakkaus ei voi olla pelkkää biologiaa. Vaikka edellä mainittu määritelmä tarjoaa yhden, tärkeän tavan ymmärtää rakkautta, liehuu rakkaus ilmiönä paljon sitä laajemmin. Me ihmiset luomme todellisuudesta erilaisia merkityksiä, joita ei voi kutistaa pelkkään empiriaan tai biologiaan. Siksi rakkauskin on enemmän kuin oksitosiinivirtoja kehossa.

Mutta mitä eläinrakkaus voisi olla filosofian näkökulmasta?

Länsimaisen kulttuurin tunnetuin rakkauskäsitys tulee vuosituhansien takaa Platonilta. Vaikka termi ”platoninen rakkaus” on jäänyt elämään, harva tietää, mitä se varsinaisesti tarkoittaa. Asian avaaminen auttaa ymmärtämään myös eläinrakkauden filosofiaa – vaikkei Platon itse eläimistä juuri kirjoittanutkaan.

Platonin dialogissa ”Pidot” pidetään juomakilpailua siitä, kuka tarjoaa rakkaudesta parhaan määritelmän. Ensimmäiset puhujat korostavat eroottista tai romanttista rakkautta, jotka saavat meidät kuhisemaan halusta tai etsimään omaa ”puoliskoamme”. Lopulta lavan ottaa Sokrates, jonka mukaan moiset määritelmät ovat aivan liian maallisia.

Sokrates väittää, että rakkaus ylittää maallisen, nähdyn todellisuuden.

Dialogissa Sokrates väittää, että rakkaus ylittää maallisen, nähdyn todellisuuden. Se ei keskity yksittäisiin kehoihin tai henkilöihin, vaan nähdyn maailman tuolta puolen hohtaviin kuolemattomiin ideaaleihin. Näitä ovat totuus, hyvä ja kauneus. Kun rakastan jotakuta, en siis lumoudu niinkään hänestä yksittäisenä henkilönä, vaan niistä ideaaleista, joita hän heijastaa.

Siten me rakastumme muissa hehkuvaan hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Tämä taas tarkoittaa, että rakkautemme ei rajoitu tiettyihin henkilöihin, vaan voi kohdistua kaikkiin heihin, joissa tärkeät ideaalit loistavat. Tämä tekee rakkaudesta universaalia.

Mitä platoninen rakkaus sitten tarkoittaa eläinrakkauden kannalta?

En myöskään voi olla ajattelematta, että on hyvä, että he ovat olemassa.

Me voimme tunnistaa rakkauden arvoisia ideaaleja myös muissa lajeissa. Kun itse kuljen metsässä ja tarkkailen siellä lintuja, hyönteisiä tai sammalen halki kiitävää sisiliskoa, en voi olla näkemättä luonnossa ja sen olennoissa täydellistä totuutta ja rikkoutumatonta kauneutta. En myöskään voi olla ajattelematta, että on hyvä, että he ovat olemassa.

Sama tapahtuu suhteessa koiriini, joiden läsnäolossa havaitsen ennen kaikkea hyvää, kauneutta ja totuutta. On hyvä, jos koirani kukoistavat, ja heidän olemassaolonsa säteilee niin korkeaa kauneutta ja totuutta, että aistini sihahtavat ilosta. Entä naudat, kanat, kuoriaiset, ravut, ketut, sudet tai kalat? Sama pätee heihinkin.

Tunnistamisen hetket voivat olla kirkkaita, pysäyttäviä ja jopa vavisuttavia.

Tämä on platonista eläinrakkautta. Kun tunnistamme toisenlajisissa eläimissä kuolemattomina pitämiämme, nähdyn todellisuuden ylittäviä arvoja, me rakastamme heitä. Tunnistamisen hetket voivat olla kirkkaita, pysäyttäviä ja jopa vavisuttavia. Niitä ei kuitenkaan tapahdu, mikäli emme avaa mieltämme niiden mahdollisuudelle.

Kun mieli on avoin, saattaa keskellä metsää, laidunta tai koiralaumaa tulla äkillisen tietoiseksi siitä, miten kaikkeuden kauneus ja totuus siintävät toisenlajisessa elämässä tavalla, joka on silkkaa riemua – ja rakkautta.

Eläinrakkauden perustana olevat arvot voivat olla myös jotakin muuta kuin Platonin korostamat.

1700-luvulla vaikuttanut filosofi Immanuel Kant ajatteli, että keskeisiä universaaleja määreitä ovat rationaalisuus ja moraalinen autonomia: me rakastamme kaikkia ihmisiä, sillä he Kantin mukaan manifestoivat rationaalisuutta ja autonomiaa. Mutta miksi juuri rationaalisuus ja autonomia? Kyseiset määreet voivat olla itsessään arvokkaita, mutta rakkauden pohjana ne kärsivät vinoumasta: ne nimittäin jättäisivät ulkopuolelleen monia rakkauden arvoisia ihmisiä aina pienistä lapsista muistisairaisiin vanhuksiin.

Tietoisuus on arvo, joka limittyy rakkauden alkuhetkeen.

Nykypäivän tietämyksen puitteissa tietoisuus on moraalisesti rakentavampi arvo, joka limittyy rakkauden alkuhetkeen. Itse väitän, että tunnistaessani tietoisuuden singahduksia ja laineita myös muissa olennoissa, tulee rakkaus paitsi mahdolliseksi, myös välttämättömäksi.

Mutta eikö tämä tarkoittaisi, että meidän tulisi rakastaa kaikkia tietoisia olentoja, ja kaikkea sellaista olevaista, joka heijastaa hyvää, totuutta ja kauneutta? Jos näin, miten ihmeessä voisimme rakastaa miljardeja ja taas miljardeja olentoja sekä kaikkea sitä luontoa, jossa ideaalit roihuavat?

Selitys on yksinkertainen. Platoninen rakkaus ei ole tunnetila, vaan pikemminkin asenne. Olisi vaikea kokea intensiivistä tunnetta valtavaa olentomäärää kohtaan. Sen sijaan on helppoa valita rakkaudellisuuden asenne vaikka koko luontoa ja eläinkuntaa koskien. Parhaimmillaan eläinrakkaus onkin sitä, että me valitsemme rakkaudellisuuden asenteeksi ja mielen olotilaksi, jolla lähestymme muita eläimiä.

Rakkaus ulottuu kaikkiin tietoisiin eläimiin.

Mikä tärkeintä, tämä asenne ulottuu kaikkiin tietoisiin eläimiin. Se ei kohdistukaan vain suloisiin ja suurisilmäisiin nisäkkäisiin, tai ainoastaan seuraeläimiin, vaan sen voi valita asenteeksi, jolla kohdata aivan kaikki eläimet naudoista ja kanoista lohiin, mehiläisiin ja ilveksiin.

Platonilainen eläinrakkaus onkin vastaus rakkauden paradoksiin.

Voiko rakkaan korvata?

Platoninen rakkauskäsitys kohtaa kuitenkin myös haasteita, joista tärkein on korvattavuus. Eikö platoninen eläinrakkaus ole lopulta niin laajaa ja valtavaa, että yksittäisen eläimen arvo hukkuu sen alle? Jos rakastan koko eläinkuntaa samalla tavalla kuin rakastan koiriani, eikö tämä tee koiristani täysin korvattavissa olevia?

Filosofi Bernard Williams on todennut, että mikäli rakkaus on universaalia eli kattaa valtavan määrän olentoja tasavertaisesti, ei hänellä ole mitään perustetta pelastaa hukkuvaa vaimoaan hukkuvan tuntemattoman sijaan. Toisin sanoen, universaalius johtaisi siihen, että rakastetut ovat täysin korvattavissa – ja että heidän erityinen arvonsa katoaa.

Miten eläinrakkaus voi vastata tähän haasteeseen – vai onko minun todettava, että rakastan itselleni tuntematonta koiraa tai sikaa täysin yhtä lailla kuin omaani?

Rakkauden arvostamismääritelmä

On muitakin vaihtoehtoja. Filosofi Irvin Singer on ehdottanut, että rakkaus on arvon tunnistamisen sijaan arvon antamista. Me emme siis platonilaisittain tunnista rakastetussa arvoja, vaan pikemminkin annamme hänelle arvoa. Arvot eivät siis tule ennen rakkautta, vaan vasta sen jälkeen.

Siinä, missä Sokrates näkee hyvyyttä, kauneutta ja totuutta rakastetussa ja alkaa siksi rakastaa tätä, Singer rakastaa ensin ja vasta sen jälkeen alkaa antaa rakastelulleen arvoa. Rakkaus on arvostamista, arvon antamista, ja siten eräänlaista moraalista anteliaisuutta.

Eläinrakkaus on moraalista anteliaisuutta.

Mitä tämä sitten tarkoittaa eläinrakkauden kannalta? Arvostamismääritelmän sisällä minä en rakasta koiraani siksi, että näen hänessä arvokkaita asioita. Päinvastoin, rakastuttuani koiraani, alan antaa hänelle erityisestä arvoa. Eläinrakkaus on sekin siis moraalista anteliaisuutta, jonka myötä alamme arvostaa toisenlajisia olentoja.

Tämä on vastaus korvattavuuteen. Edellä mainittu Williams voi pelastaa hukkuvan vaimonsa siksi, että antaa tälle erityistä arvoa. Samoin minä voin suosia koiriani muiden eläinten edelle, sillä rakkauden myötä heistä on tullut minulle ainutlaatuisen arvokkaita.

Oman puolisot, lapset tai koirat eivät ole objektiivisesti katsottuna muita puolisoita, lapsia tai koiria arvokkaampia. Rakkauden eli subjektiivisen tunteen myötä heistä kuitenkin tulee erityisarvoisia. Siksi on aivan hyväksyttävää, että vien eläinlääkäriin juuri omat koirani sen sijaan, että käyttäisin nuo rahat vieraiden koirien hoitamiseen – tai vaikkapa vegaaniaktivismiin.

Arvostamismääritelmä mahdollistaakin sen, että me voimme rakastaa myös asioita ja olentoja, joissa ei objektiivisesti katsottuna ole huikeita arvoja. Mikäli keskitymme vain jälkimmäisiin, arvostaisimme ainoastaan kansallispuistoja tai uljaita eläimiä, emme ryteikköisiä jättömaita tai vaatimattoman näköisiä eläimiä.

Juuri tämä määritelmä selittää, miksi arvostan sokeaa, vanhaa, sekarotuista, kömpelöä ja vähemmän uljasta pappakoiraani enemmän kuin Maan ylväintä leijonaa.

Juuri tämä määritelmä selittää, miksi arvostan sokeaa, vanhaa, sekarotuista, kömpelöä ja vähemmän uljasta pappakoiraani enemmän kuin Maan ylväintä leijonaa. Hän on arvoltaan minulle ainutlaatuinen yhdestä yksinkertaisesta syystä: minä rakastan häntä.

Mutta hetkinen – mikä sitten saa minut rakastumaan juuri vanhaan pappakoiraani, eikä leijonaan? Jos rakkaus johtaa arvostamiseen, mikä on itse rakkauden syntysyy?

Rakkauden suhdemääritelmä

Tähän kysymykseen vastaa neljäs vaihtoehto eli rakkauden suhdemääritelmä. Sen mukaan rakkaus syntyy suhteista muihin olentoihin.  Nuo suhteet ovat ajallisia: niillä on menneisyys ja tulevaisuus. Ne ovat myös tarinallisia: me kerromme suhteitamme muihin tarinoiden kautta.

Me kerromme suhteitamme muihin tarinoiden kautta.

Kun muodostan ajallisen ja tarinallisen suhteen toiseen, saatan alkaa kuvata sitä rakkaudeksi ja tuntea sen rakkautena. Näin väittää esimerkiksi filosofi Niko Kolodny, jonka mukaan rakkaus syntyy ajallisista suhteista ja niiden arvostamisesta. Rakentaessani suhdetta toiseen, alan hahmottaa menneisyyttäni ja tulevaisuuttani tuon suhteen kautta ja tuottaa meistä tarinaa. Samalla muodostan tuohon toiseen erityisen siteen ja alan pitää tätä korvaamattomana. Silloin syntyy rakkaus – koski se sitten perheenjäseniä, ystäviä tai vaikkapa lähimetsää.

Kuten filosofi Robert Nozick on todennut, samalla saatan alkaa kuvata itseäni ja häntä sanalla ”me”. Meillä on jaettu menneisyys, tulevaisuus ja tarina, ja minä alan määrittää itseäni osittain tämän ”meidän” kautta. Yhdestä tulee useita, yhteentulema.

Myös suhdemääritelmä auttaa selittämään eläinrakkautta. Minulla on koirieni kanssa jaettu menneisyys ja tulevaisuus. Kerron tuota menneisyyttä ja tulevaisuutta tarinoiden kautta: mistä he tulivat, milloin he tulivat, millaista arkemme on, millaisena tulevaisuutemme toivottavasti aukeaa. Ajattelen muodostavani heidän kanssaan lauman ja ajattelen laumasta sanalla ”me” – laumani on yhdistymä, monilajinen fuusio, luja ja vahva monikko.

Eläinrakkaus perustuu nimenomaan suhteisiin, joita muodostamme toisenlajisiin eläimiin.

Suhdemääritelmä antaa samalla rakkaudelle syyn. Filosofi Josephine Donovan onkin väittänyt, että eläinrakkaus perustuu nimenomaan suhteisiin, joita muodostamme toisenlajisiin eläimiin. Rakkaus syntyy näistä suhteista. Tämän määritelmän mukaan en rakasta uutta rescuekoiraani heti, vaan vasta alettuani tutustua tähän ja rakennettuani yhteistä menneisyyden ja tulevaisuuden tarinaa, lajienvälistä olomuotoa, omaa pientä laumaamme. Kun suhde on alkanut rakentua, rakastun.

Luonto ja eläinkunta ovat vanhempamme, kotimme, sukumme ja tulevaisuutemme ehdoton edellytys.

Nykymaailma kaipaa erityisen kipeästi tällaista rakkautta sekä suhteessa luontoon että eläimiin. Se on nimittäin unohtanut, että me jaamme yhteisen menneisyyden ja tulevaisuuden muiden lajien kanssa – että tarinamme on väistämättä kietoutunut yhteen toisenlajisten elinkaarien kanssa. Ihmisyksilöt ja ihmislaji tulevat muusta luonnosta. Luonto ja eläinkunta ovat vanhempamme, kotimme, sukumme ja tulevaisuutemme ehdoton edellytys. Ihmisiä ei ole olemassa ilman muita eläimiä ja elonkehien rikkautta – ja itse asiassa, mekin olemme eläimiä ja luontoa.

Ensimmäinen ja tärkein ”me” ei koostukaan pelkästään ihmisistä, vaan koko luonnosta eläinkuntineen. Ehdottomasti oleellisen ”me” on Maa-planeetan elämä. Nykyihmisen suurin kömmähdys, jolla on ollut katastrofaalisia seurauksia (kuten ilmastokriisi, lajikato ja eläinteollisuus) on ollut unohtaa tämä ”me”. Samalla olemme nimittäin unohtaneet huolehtia omasta elonlaumastamme, suojella monilajista sukuamme, omankin elämämme välttämätöntä ehtoa.

Silloin eläinrakkaus ei koskisi vain omia koiria tai kissoja, vaan koko eläinkuntaa ja luontoa.

Jos vain muistaisimme erityisen suhteemme mitä erilaisimpiin eläimiin ja lopulta kaikkeen elämään, ehkä havahtuisimme aivan uudenlaiseen kykyyn rakastaa. Silloin eläinrakkaus ei koskisi vain omia koiria tai kissoja, vaan koko eläinkuntaa ja luontoa. Rakkaus ulottuisi nautoihin, mäyriin, haukiin, sudenkorentoihin, jokirapuihin, koivun kylkeä kiipeävään perhosentoukkaan.

Erityinen ja universaali

Tämä kuitenkin tarkoittaisi, että jälleen erityisyys hälvenee: jos rakastan kaikkia, ei oma koirani enää ole erityinen. Suhdemääritelmään sisältyykin ristiriidan mahdollisuus. Se keskittyy nimenomaan erityisiin suhteisiin, mutta avaa lopulta oven universaalille rakkaudelle – vaikkakin tahattomasti.

Ristiriita palauttaa meidät eläinrakkauden suurimpaan kysymykseen: tulisiko meidän rakastaa vain itsellemme läheisiä eläimiä vai kaikkia? Onko itselleni tuntematon sika tai korppi yhtä lailla rakkauden arvoinen kuin syliäni vasten lepäävä koira?

Paras vastaus tähän kysymykseen on hyväksyä, että meillä voi olla sekä erityisiä suhteita että universaalia rakkautta. Nämä kaksi ovat yhdistettävissä. Minä voin nähdä suhteen koiriini erityisenä ja koirani korvaamattomina, ja silti rakastaa kaikkea luontoa ja jokaista eläintä.

Pääosin se on tapa suhtautua muihin lajeihin, omanlaisensa orientaatio ja kompassi, jonka avulla löytää moraalisen valon äärelle, hyvän hehkuun.

Ensimmäisessä tapauksessa kyseessä on voimakas subjektiivinen tunne, jälkimmäisessä enemmänkin asenne. Myös tuo asenne voi toki välillä leiskahtaa tunteeksi – esimerkiksi silloin, kun näen eläimen hädässä – mutta pääosin se on tapa suhtautua muihin lajeihin, omanlaisensa orientaatio ja kompassi, jonka avulla löytää moraalisen valon äärelle, hyvän hehkuun.

Lopuksi testi

Mitä rakkaus sitten lopulta on? Täydellistä vastausta ei ole. Rakkaus on nimittäin kaltaistemme sosiaalisten eläinten ensimmäinen tunne. Jos kaikki menee hyvin, heti elämän ensihetkillä meitä hoivataan ja rakastetaan, ja me opimme rakastamaan. Rakkaus on alkuperämme, tietoisuuteemme laajin taajuus. Siksi sen ahtaminen yhden määritelmän alaisuuteen on mahdotonta.

Ehkä me emme voi määritellä rakkautta koskaan täysin ja kattavasti. Mutta me voimme piirtää siitä erilaisia luonnoksia, tehdä vaillinaisia selityksiä – ja hyväksyä, että ne tavoittavat vain osan rakkaudesta.

Juuri sitä tässä tarjotut määritelmät ovat: rajattuja tulkintoja kaikenkattavuudesta, pieniä katsauksia tunteista avarimpaan ja korkeimpaan. Itse ajattelen, että niillä kaikilla on jotakin tärkeää tarjottavana, ja että ne (sekä monet muut tulkinnat) kannattaa ottaa vastaan yhdessä, moninaisena selitysjoukkona siitä, mikä lopulta on paitsi läpikotaisen ilmeistä, myös täysin käsittämätöntä.

Eläinrakkaus on biologista ja universaalia, se on arvon antamista ja seurausta erityisistä suhteista.

Eläinrakkaus onkin kaikkia edellä mainittuja. Vaikka jokainen määritelmä kohtaa omat haasteensa, on kussakin niistä myös totuutta. Eläinrakkaus on biologista ja universaalia, se on arvon antamista ja seurausta erityisistä suhteista. Se on myös paljon muuta (tulen myöhemmässä blogissa tarjoamaan oman suosikkini, joka lähestyy rakkautta tarkkaavaisuutena).

Ehkä määritelmien hiomisen sijaan tärkeintä lopulta on, että opimme rakastamaan – paitsi muita ihmisiä, myös toisenlajisia tietoismieliä ja Maan suurenmoista, ihmeellistä elämää. 

Lopuksi vielä kysymys. Rakkauden todellinen testi on, voimmeko rakastaa myös heitä, jotka eivät tuota meille mielihyvää ja palvele egoistista etuamme. Kuta kuinkin näin kuvaili rakkautta filosofi Soren Kierkegaard. Hänen mukaansa ennen kaikkea moraalinen rakkaus vaatii egottomuutta ja pyyteettömyyttä – sitä, että rakastamme silloinkin, kun se on vaikeaa tai tuo mukanaan kustannuksia.

Tämä lause sopii erityisen hyvin eläinrakkauteen. On eläimiä, joita kohtaan koettu moraalinen rakkaus tuottaa itselle onnellisuutta ja siten palvelee egoa. On myös eläimiä, joiden kohdalla moraalinen rakkaus vaatii uhrauksia. Mikäli rakastan kyykäärmeitä, ampiaisia, lokkeja, rottia tai susia, on minun hyväksyttävä se, että välillä he saattavat aiheuttaa arkeeni myös haasteita.

On helppoa rakastaa suloisia kissanpentuja ja suurisilmäisiä koiria. On paljon vaikeampaa rakastaa etäisiä, omituisen näköisiä tai vaikkapa pelottavia eläimiä.

Itse väitän, että eläinrakkaus on aitoa ja totta vasta, kun se pystyy läpäisemään tämän testin. On helppoa rakastaa suloisia kissanpentuja ja suurisilmäisiä koiria. On paljon vaikeampaa rakastaa etäisiä, omituisen näköisiä tai vaikkapa pelottavia eläimiä. Haastavaa voi myös olla rakastaa tuotannossa käytettyjä eläimiä, sillä rakkaus vaatii meitä luopumaan heidän lihastaan, maidostaan, hyödyntämisestään. Silti kaikki nämä eläimet ovat ehdottomasti rakkauden arvoisia.

Kysymys kuuluukin: osaatko rakastaa eläimiä pyyteettömästi?