Eläinkin voi olla hän

Eläimiin liittyvien puhetapojen ajatellaan usein heijastavan ihmisen ja muiden eläinten välistä suhdetta ja käsityksiämme eläinten ominaisuuksista ja asemasta ihmisyhteiskunnassa. Niihin liittyvä keskustelu risteilee kielenkäytön sekä kulttuuristen ja yhteiskunnallisten kysymysten välillä.

Pienestä ja arkisesta sanasta tulee yllättävänkin merkityksellinen lajienvälisten suhteiden ilmaisija.

Jostain syystä yksi eniten tunteita herättävistä ja mielipiteitä jakavista asioista eläimiin liittyvässä kielenkäytössä vaikuttaa olevan toisenlajiseen eläimeen viittaminen kolmannen persoonan pronominilla hän. Pienestä ja arkisesta sanasta tulee yllättävänkin merkityksellinen lajienvälisten suhteiden ilmaisija.

Kielitieteilijän silmin kolmannen persoonan pronominien (hän/he ja se/ne) vaihtelu siihen liittyvine käsityksineen ja asenteineen on melkoisen rikas ja mielenkiintoinen soppa, ja siksi sitä on myös tutkittu paljon. Keskityn tässä tekstissä eläimeen viittaavaan hän-pronominiin ja kerron lyhyesti, mitä sen käytöstä tiedetään kielitieteessä. Avaan myös omaa näkemystäni siitä, milloin ja miksi myös eläin voi olla hän.

Arvostava ja inhimillistävä hän: kielenkäyttäjien käsitykset

Eläinviitteiseen hän-pronominiin liittyviä käsityksiä tutkittaessa on havaittu, että hän-pronominin käytön ajatellaan usein ilmentävän arvostusta ja myönteistä suhtautumista eläimiä kohtaan (Priiki, 2021). Hän koetaan luontevaksi varsinkin silloin, kun kyseessä on puhujalle läheinen eläin, jota kohtaan hän tuntee kiintymystä.

Hän-pronominin käytön ajatellaan usein ilmentävän arvostusta ja myönteistä suhtautumista eläimiä kohtaan.

Eläimiin ja eläinten oikeuksiin myönteisesti suhtautuvat käyttävät hän-pronominia joskus tietoisesti osoittaakseen, että he ajattelevat muiden eläinten olevan tasaveroisia ihmisten kanssa. Toisaalta osa kielenkäyttäjistä ajattelee eläinviitteisen hän-pronominin inhimillistävän eläimiä liikaa tai horjuttavan luontaisena pidettyä järjestystä, jossa ihminen ja eläin ovat selkeästi erillään. 

Eläinviitteistä hän-pronominia koskeviin asenteisiin vaikuttavat toki muutkin tekijät kuin suhtautuminen eläimiin. Näistä ehkä merkittävimpiä on se, että normitetussa yleiskielessä eli ns. kirjakielessä hän viittaa vain ihmisiin ja muihin eläimiin tulisi viitata se-pronominilla (ks. Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston ohjepankki). Monet pitävät yleiskielen sääntöjä melko ehdottomina, ja niiden rikkomiseen ja muuttumiseen suhtaudutaan usein kielteisesti.

Toisaalta puhekielessä se-pronomini on useimmille normaali tapa viitata ihmisiinkin, jolloin hän saatetaan kokea liian kirjakieliseksi arkikeskusteluun.

Hän ja se puhekielessä

Puhekielessä hän– ja se-pronominien välinen vaihtelu ei ole tiettävästi koskaan riippunut siitä, puhutaanko ihmisestä vai toisenlajisesta eläimestä. Myöskään arvostus tai kohteliaisuus viittauksen kohdetta kohtaan ei yksinään selitä pronominivaihtelua. Sen sijaan suomen puhekielen kolmannen persoonan pronominien järjestelmässä on hienovaraisuutta, joka on jäänyt kirjakielen säännön varjoon. 

Useimmissa suomen murteissa se-pronomini on yleisempi kuin hän – riippumatta siitä, viitataanko ihmiseen, toisenlajiseen eläimeen vai elottomaan esineeseen tai asiaan. Sen sijaan hän-pronominia käytetään monissa murteissa silloin, kun ilmaistaan eläytymistä jonkun toisen näkökulmaan (Vilppula, 1989).

Ehkä tyypillisin hän-pronominin käyttötilanne puhekielessä on epäsuora esitys, jossa kerrotaan puhujan tulkinta jostakin aiemmin sanotusta asiasta niin, että suoran esityksen minä-pronominista tulee epäsuorassa esityksessä hän. (Keksityn) yleiskielisen virkkeen: Kysyin Soljalta, mitä hänelle kuuluu, ja hän kehuskeli: ”Minä olen nykyään elämäni kunnossa!” voisi siis ilmaista puhekielisemmin näin: Kysyin Soljalta, mitä sille kuuluu, ja se kehuskeli, että hän on nykyään elämänsä kunnossa!

Hän-pronominia käytetään myös sellaisissa tilanteissa, joissa ei tulkita aiemmin sanottua, vaan ennemminkin ajatuksia tai tunteita. Tällä tavalla käytettynä hän voi viitata myös toisenlajiseen eläimeen. Esimerkiksi ruokapöydän alla kerjäävän koiran mietteitä tulkitseva ihminen voisi sanoa: Sisu miettii, että tipahtaisikohan hänellekin jotain. Hän-pronominin sisältävä lause sanallistaa puhujan tulkinnan koiran ajatuksista, ja hän-pronomini ilmaisee eläytymistä hänen näkökulmaansa.

Toisen näkökulmaan eläytyminen ei selitä kaikkea hän– ja se-pronominien välistä vaihtelua suomen puhekielessä, vaan siihen vaikuttavat monet tekijät. Sen selittäminen ei siksi ole kovin yksinkertaista.

Hän– ja se-pronominien käyttö vaihtelee ensinnäkin huomattavasti eri murteiden välillä: lounais- ja kaakkoismurteissa hän-pronominia käytetään paljon muissakin tilanteissa kuin toisen näkökulmaan eläytyessä, minkä vuoksi sitä käytetään niissä sekä ihmisiin että muihin eläimiin viitatessa enemmän kuin muissa murteissa (Vilppula, 1989). Lisäksi pronominien käyttöön vaikuttavat muun muassa puhujan yksilöllinen puhetapa, keskustelukumppanien välinen suhde ja puhetilanteen muodollisuus (Lappalainen, 2010).

Puhekielessä eläimeen viittaava hän on usein luonteva valinta.

Puhekieltä eivät sido samanlaiset säännöt kuin yleiskieltä, vaan arkikeskustelussa esiintyvä tilanteinen, alueellinen, tyylillinen ja yksilöllinenkin vaihtelu on täysin normaalia ja hyväksyttävää. Puhekielessä eläimeen viittaava hän on usein luonteva valinta, ja sen paheksunta on kielitieteen näkökulmasta tarpeetonta. Sama koskee toisaalta myös puhekielistä se-pronominin käyttöä sekä ihmisiin että eläimiin viitatessa.

Eläinviitteinen hän-pronomini yleiskielessä

Nykyään normitetussa yleiskielessä käytetään toisenlajisista eläimistä vain se-pronominia. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut, vaan 1800-luvun lopulle asti hän-pronomini oli yleiskielessä tavallinen myös toisenlajiseen eläimeen viitatessa. Jo Mikael Agricolan Uuden testamentin suomennoksessa esiintyy eläimiin viittaavia hän-pronomineja, ja myös Aleksis Kivi kirjoitti eläimistä usein hänenä (Laitinen, 2009, 2021). Kirjakielessäkään eläinviitteinen hän-pronomini ei siis ole uusi tulokas. 

1800-luvun lopulle asti hän-pronomini oli yleiskielessä tavallinen myös toisenlajiseen eläimeen viitatessa.

Nykyinen sääntö, jossa ihmisen ja muiden eläinten välinen eronteko määrittää kolmannen persoonan pronominien käyttöä, vakiintui suomen yleiskieleen 1800-luvun lopulla. Folkloristi Kati Mikkolan ja kielentutkija Lea Laitisen (2013) mukaan tämä johtui osin käännöskirjallisuuden vaikutuksesta, mutta osansa oli myös yhteiskunnallisella ja kulttuurisella muutoksella, jonka myötä ihminen haluttiin erottaa muista eläimistä entistä selvemmin myös kielellisesti. 

Eläimiin viitataan nykyäänkin hän-pronominilla myös asiateksteissä siitä huolimatta, että se on yleiskielen normin vastaista. Eläinviitteisen hän-pronominin käyttöä paljon tutkinut kielitieteilijä Katri Priiki (2024) on havainnut muun muassa, että eläinviitteistä hän-pronominia käytetään sanomalehtien ja Ylen lemmikkiaiheisissa artikkeleissa kuvaamaan ihmisen ja lemmikkieläimen välistä suhdetta tai eläimen inhimillistettyä roolia esimerkiksi työyhteisön jäsenenä tai ravintolan asiakkaana.

Vaikuttavatko eläimiin kohdistuvat asenteet hän– ja se-pronominien käyttöön?

Eläimiin kohdistuvat asenteet eivät ole missään nimessä ainoa tai luultavasti edes merkittävin pronominivalintaa määrittävä tekijä. Esimerkiksi alueellisessa vaihtelussa ei ole kyse siitä, että Suomen lounais- tai kaakkoisosissa suhtauduttaisiin sen enempää ihmisiin kuin muihin eläimiinkään poikkeuksellisen kunnioittavasti, vaan pronominit yksinkertaisesti toimivat eri murteissa hieman eri tavoin. 

Hän-pronominin käyttö kuitenkin liittyy todennäköisesti jossakin määrin eläimiä koskeviin asenteisiin ja käsityksiin ainakin silloin, kun sillä ilmaistaan eläimen mielenliikkeiden tulkintaa. Luultavasti meidän on luontevinta eläytyä sellaisten eläinten näkökulmaan, joiden oletamme olevan tietoisia, tuntevia ja ajattelevia. Eri eläinlajien välisiä eroja kolmaspersoonaisten pronominien viittauskohteena ei ole vielä kattavasti tutkittu, mutta on perusteltua olettaa, että esimerkiksi kissaan tai koiraan viitataan herkemmin hän-pronominilla kuin kirjoloheen tai torakkaan.

On perusteltua olettaa, että esimerkiksi kissaan tai koiraan viitataan herkemmin hän-pronominilla kuin kirjoloheen tai torakkaan.

Toisaalta on hyvä muistaa, että toisenlajisen eläinten ajatuksia ja tunteita koskevat tulkinnat syntyvät aina ihmislähtöisesti ja inhimillisistä ajattelumalleista käsin (Peltola, 2021). Ihminen voi tehdä eläimen toiminnasta tarpeettoman inhimillistävän ja virheellisen tulkinnan riippumatta siitä, käyttääkö sen ilmaisemiseen hän– vai se-pronominia. 

Kielen merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi kolmannen persoonan pronominien merkitys ei tule annettuna vaan syntyy siitä, miten ja missä yhteyksissä niitä käytetään. Tiedetään myös, että kielenkäyttäjien käsitykset eri kielenpiirteistä vaikuttavat kielelliseen muutokseen (Labov, 1963). Usein pronominivalintojen ajatellaan ilmentävän puhujan suhtautumista eläimiin, ja osa kielenkäyttäjistä voi alkaa myös enemmän tai vähemmän tietoisesti käyttää pronomineja sen mukaisesti.

Usein pronominivalintojen ajatellaan ilmentävän puhujan suhtautumista eläimiin.

Ihminen, joka ajattelee hän-pronominin osoittavan empatiaa ja arvostusta eläintä kohtaan, saattaa siis alkaa käyttää enemmän hän-pronominia eläimistä puhuessa, ja toisaalta ihminen, jonka mielestä eläinviitteinen hän-pronomini inhimillistää eläintä, voi vältellä sen käyttöä. Näin eläimeen viittaavaa hän-pronominia koskevat käsitykset voivat ajan mittaan muovata sen käyttöä ja merkityksiä. 

Lopuksi: pitääkö eläimestä sanoa hän vai se? 

Puhekielessä ei tarvitse alkaa väkisin suosia hän-pronominia eläimistä puhuessa varsinkaan, jos myös ihmisistä puhuessa se tuntuu luontevammalta, mutta eläinviitteistä hän-pronominia ei ole syytä vältelläkään.

Kuten tässä kirjoituksessa on käynyt ilmi, kolmannen persoonan pronominit eivät puhekielessä noudata kirjakielen sääntöjä eikä niiden tarvitsekaan. Itsetutkiskelusta kiinnostunut voi toki pohtia, mitä pronomineja tulee käyttäneeksi ihmisistä ja muista eläimistä eri tilanteissa.

Normit eivät kuitenkaan ole taivaasta annettuja tai kiveen hakattuja.

Yleiskielistä tekstiä kirjoittaessa on pääosin suositeltavaa pyrkiä normien mukaiseen kieliasuun. Normit eivät kuitenkaan ole taivaasta annettuja tai kiveen hakattuja, vaan ne muuttuvat ja ovat myös kieliyhteisön määritettävissä. Eläinviitteisen hän-pronominin käyttöä koskeva sääntö on mielestäni sellainen, jota voi harkitusti joskus rikkoakin, sillä se voi toimia keinona korostaa eläimen asemaa itseisarvoisena yksilönä.

Kirjoittajan kannattaa kuitenkin pohtia sitä, miten lukija tällaiseen tahalliseen sääntörikkomukseen mahdollisesti suhtautuu, ja tehdä sen perusteella tilanteeseen sopivia ratkaisuja pronominien suhteen.