Miksi eläimillä on väliä?

tuntoisuus

1970-luvulla tapahtui jotakin mullistavaa. Australialaisfilosofi Peter Singer istui ystäviensä kanssa puistossa piknikillä, kun keskusteluun tulivat eläimet. Eräs ystävistä oli kasvissyöjä, ja Singer kiinnostui asiasta. ”Miten oikeuttaa lihansyöntiä ja eläinkokeita?”, hän alkoi pohtia. 1900-luvun filosofiassa ei tätä kysymystä oltu juurikaan käsitelty. ”Vain ihmisellä on itseisarvoa ja oikeuksia”, oli yleinen hokema, mutta nyt se näyttäytyi Singerin mielessä asiana, jota oli aika kyseenalaistaa. Tulevina viikkoina Singer etsi asiasta lisää tietoa ja perehtyi muun muassa lihantuotannon ongelmiin. Pian hän alkoi kirjoittaa kirjaa nimeltään Animal Liberation (1975).

Singer perustelee kirjassaan, miksi myös toisenlajisilla eläimillä on väliä – tai tarkemmin sanottuna, miksi meidän on päätöksiä tehdessämme otettava myös eläinten näkökulma lukuun.

Teoksesta tuli jättimenestys, jonka arvioidaan vaikuttaneen ihmisten eläinasenteisiin laajasti ja jota usein pidetään eläinoikeusliikkeen ”raamattuna”. Se myös toi eläimet osaksi nykyfilosofiaa tarjoten lähtölaukauksen eläinetiikalle. Merkityksellinen teos, siis!

Singer perustelee kirjassaan, miksi myös toisenlajisilla eläimillä on väliä – tai tarkemmin sanottuna, miksi meidän on päätöksiä tehdessämme otettava myös eläinten näkökulma lukuun. Hänen väitteensä on yksinkertainen ja mukailee moraaliteoriaa, jota kutsutaan utilitarismiksi. Aikoinaan utilitarismin avulla perusteltiin esimerkiksi naisten ja lasten parempaa kohtelua. Singer puolestaan käyttää sitä eläinten aseman kohentamiseen.

Mutta mikä ihmeen utilitarismi? Utilitaristit ajattelevat, että moraalissa oleellisinta ovat hyödylliset seuraukset: hyvä teko on siis sellainen, jolla on suotuisia seurauksia (“utility” viittaakin hyötyyn). Singer väittää parhaan seurauksen olevan tilanne, missä mahdollisimman monen yksilön intressit toteutuvat. Kun siis mietin, onko vaikkapa valehtelu oikein, on minun katsottava, johtaako se intressien täyttymiseen. Jos piilottelen väkivallan uhreja kellarissa, joudun valehtelemaan heitä jahtaavalle sarjamurhaajalle, ettei kellarissa ole ristinsielua, sillä tämä turvaa heidän intressinsä säilyä hengissä.

Ainut kriteeri moraalin piiriin kuulumiselle on intressien olemassaolo: meidän on huomioitava kaikki sellaiset yksilöt, joilla niitä on.

Intressit liittyvät hyvinvointiin. Ihmisillä on esimerkiksi intressi saada ravintoa, toteuttaa sosiaalisia suhteita ja säilyttää ruumiillinen koskemattomuus. Kun nämä ja monet muut intressit toteutuvat, ihminen voi hyvin. Tässä tulee Singerin teorian ratkaisevin kohta: muilla asioilla, kuten biologialla tai älykkyyden tasolla, ei ole merkitystä. Siksi me emme voi syrjiä ihmisiä vaikkapa ihonvärin, vammaisuuden tai muistisairauden perusteella, vaan jokaisen ihmisyksilön hyvinvointia ja siten intressien toteutumista on kunnioitettava tasavertaisesti. Ainut kriteeri moraalin piiriin kuulumiselle on intressien olemassaolo: meidän on huomioitava kaikki sellaiset yksilöt, joilla niitä on.

Singerin aikoinaan radikaali ja kohua synnyttänyt johtopäätös on, että myös toisenlajiset eläimet on otettava huomioon. Jos biologia ei vaikuta ihmisten moraaliseen asemaan, miksi laji olisi syy jättää eläimet moraalin ulkopuolelle? Fyysisen ihonvärin ja fyysisen vammaisuuden tavoin myös laji on ensisijaisesti biologinen tekijä, eikä se loogisesti ajateltuna voi siten vaikuttaa yksilön moraaliseen statukseen. Sikaa ei voikaan sivuuttaa sillä perusteella, että hän edustaa eri lajia kuin ihminen. 

Jos huippumatemaatikko ei saa pistellä minua poskeensa siksi, että on minua älykkäämpi, miksi minulla olisi oikeus tappaa ja syödä sika? 

Myöskään inhimillinen älykkyys – kuten se, että ihminen osaa laatia matemaattisia kaavioita – ei ole peruste syrjiä muita eläimiä. Jos huippumatemaatikko ei saa pistellä minua poskeensa siksi, että on minua älykkäämpi, miksi minulla olisi oikeus tappaa ja syödä sika? Vaikuttaa myös erikoiselta ajatella, että nimenomaan älykkyys olisi oikeutus tehdä muille väkivaltaa; eikö älykkyyden mukana tule pikemminkin suurempi vastuu omista teoista? (Älykkyyksien vertaaminen lajien välillä on ylipäätään ongelmallista. Ihminen on varsin älyvapaa vaikkapa mustekalan maailmassa ja mittapuulla.)

Jos kaikki intressejä omaavat yksilöt on otettava etiikassa lukuun, kenellä sitten on intressejä? Singerin mukaan ratkaisevaa on kyky tuntea, tai laajemmin sanottuna tuntoisuus (eli kyky kokea kärsimystä, mielihyvää ja kaikkea siltä väliltä). Jos potkaisen kiveä, ei kyseessä ole hyvinvoinnin tai intressien loukkaus, sillä se ei aiheuta kärsimystä. Siksi asialla ei ole moraalista merkitystä. Jos taas teen väkivaltaa eläimille, on tilanne aivan toinen. Sika kykenee tuntemaan, mitä hänelle tapahtuu (sika tuntee potkun nahoissaan), ja juuri siksi on mielekästä puhua sian intresseistä –  ja vaatia niille kunnioitusta. 

Vaikka Singer usein liitetään eläinoikeuksiin, on hän itse asiassa eläinten hyvinvointiin keskittyvä filosofi. Kaiken keskiössä on tuntoisuus ja sen huomiointi: meidän on kohdeltava eläimiä niin, että minimoimme heille aiheutetun kärsimyksen. Ihmisen ja yhteiskunnan onkin teoissaan kunnioitettava muiden eläinten hyvinvointia – esimerkiksi luopumalla kärsimystä aiheuttavista käytänteistä kuten porsitushäkeistä ja turkistarhauksesta.

Mielellisyys

Singerin teos synnytti filosofien keskuudessa kiivasta väittelyä. Voisiko tosiaan olla niin, että myös eläinten intressit on otettava tasavertaisesti lukuun – onko toisenlajisilla olennoilla niin paljon moraalista painoarvoa?

”On, ja enemmänkin!”, päätti amerikkalaisfilosofi Tom Regan. Hän väitti, ettei Singer mene kyllin pitkälle. Singerin ajatuksissa nimenomaan eläinten kyky tuntea on tärkeää. Eläinten tappaminen taas on edelleen sallittua, jos eläin vaan on saanut elää hyvän elämän, tappaminen tehdään kivuttomasti, eikä eläinten muitakaan intressejä rikota. Mutta entä itse eläinyksilö ja tämän elämän arvo? 

Siinä, missä Singer korostaa ennen kaikkea kykyä tuntea, painottaa Regan siis mieltä kokonaisuudessaan. 

Vuonna 1983 Regan julkaisi kirjan ”The Case for Animal Rights”, jossa hän väitti, että pelkkä eläinten hyvinvoinnin huomiointi ei riitä. Sen rinnalle tarvitaan eläinten itseisarvon tunnistamista. Aivan, kuten ihminen, myös monet muut eläimet ovat kehittyneellä mielellä varustettuja yksilöitä, jotka osaavat esimerkiksi päätellä, muistaa, oppia, kommunikoida ja olla tietoisia itsestään. Siinä, missä Singer korostaa ennen kaikkea kykyä tuntea, painottaa Regan siis mieltä kokonaisuudessaan. Tuntoisuus on tärkeä osa ihmisiä ja muita eläimiä, mutta me kaikki olemme myös enemmän kuin kykymme tuntea kärsimystä tai mielihyvää. Ihminen, sika, koira, varis ja hauki ovat monimutkaisia yksilöitä tavalla, jota Singerin teoria ei kylliksi havaitse.

Mielellisyys tekee Reganin mukaan eläimistä ”oman elämänsä toimijoita” eli olentoja, jotka suuntaavat elämänsä kulkua paitsi sisäsyntyisten aistien ja tarpeiden, myös päättelyn, muistin, oppimisen ja muiden mielen taitojen avulla. Eläimet eivät siis ole passiivista biologiaa, vaan aktiivisia toimijoita. Tämän vuoksi myös heillä on arvoa itsessään, eli niin sanottua itseisarvoa. 

Sikaa itseisarvoisena kohteleva henkilö ajatteleekin, että sialla on arvoa itsessään, yksilönä.

Mutta mikä ihmeen itseisarvo? Itseisarvo on välinearvon vastakohta. Välinearvoista olentoa mitataan hyödyn kautta. Vaikkapa eläinteollisuus määrittää sian arvon tämän tuottaman lihan ja taloudellisen voiton avulla: sika on välineellisesti arvokas niin kauan, kun siasta on ihmiselle hyötyä. Itseisarvoinen olento taas on arvokas sinällään, täysin riippumatta muiden saamasta edusta – filosofian kieltä käyttäen hän on “päämäärä itsessään”. Sikaa itseisarvoisena kohteleva henkilö ajatteleekin, että sialla on arvoa itsessään, yksilönä.

Itseisarvolla on mullistavia käytännön seurauksia, sillä itseisarvoista olentoa on kohdeltava paitsi tämän hyvinvointia myös yksilöyttä kunnioittaen. Yksilöyteen liittyy parhaimmillaan vapaus toteuttaa omaa luontoa (vaikkapa seuraamalla oman mielen kykyjä ja lajiominaisia piirteitä), ruumiillinen koskemattomuus ja elämän jatkuminen. Eläinten itseisarvon tunnistaminen vaatiikin esimerkiksi heidän ominaisluonteensa ja elämänsä kunnioitusta. Sian itseisarvo johtaa siis siihen, että sian annetaan toteuttaa omaa toimijuuttaan ja viettää sialle leimallista arkea – ja että hänen sallitaan elää. 

Reganin teoria tarkoittaa, ettei eläintä ole eettisesti oikeutettua tappaa ilman painavaa syytä. Esimerkiksi halu syödä lihaa tilanteessa, jossa myös muita ravinnonlähteitä on tarjolla, on mieliteko, eikä siten hyväksyttävä syy tappamiselle. Siksi Regan väittääkin, että eläineettisesti valveutuneessa yhteiskunnassa ei ole eläinteollisuutta (tai myöskään esimerkiksi urheilumetsästystä tai eläinkokeita). Päinvastoin, sellainen yhteiskunta tunnistaa mielellisten olentojen itseisarvon ja kohtelee näitä kunnioittaen.

Eläinoikeusajattelun puitteissa eläimillä on esimerkiksi oikeus toteuttaa toimijuuttaan ja oikeus elämään. 

Reganin teoria antaa perustan eläinten oikeuksille. Oikeudet suojelevat itseisarvon toteutumista: ne ovat muistutus siitä, että yksilöä on kohdeltava kunnioittaen. Eläinoikeusajattelun puitteissa eläimillä on esimerkiksi oikeus toteuttaa toimijuuttaan ja oikeus elämään. Reganin mukaan nuo oikeudet ovat vaateita, jotka kohdistuvat vain heihin, jotka voivat niitä ymmärtää, eli ennen kaikkea ihmisiin. Eläinten oikeudet eivät siis kohdistu muihin eläimiin. Vaikkapa jäniksellä ei ole oikeutta olla tulematta ketun syömäksi – ainakaan siinä mielessä, että ihmisen tulisi puuttua tilanteeseen jäniksen pelastamiseksi. (Samaan tapaan ihmisellä ei ole oikeutta olla jäämättä aarniometsässä puun alle: oikeus ei tässä tapauksessa voi kohdistua kehenkään.)

Regan tuokin Singerin ajatteluun radikaalin lisän: ei riitä, että kohtelemme eläimiä hyvin ennen kuin tapamme heidät. Meidän on myös annettava heidän elää.

järki vai tunne

Singer ja Regan edustavat molemmat rationalistista filosofiaa: moraalissa on kyse järjestä. Eläinten moraalista arvo voi kuitenkin perustella myös muutoin kuin järjellisten argumenttien ja teorioiden avulla. 

Kokiessamme empatiaa toista eläintä kohtaan, tulee tämän moraalisesta painoarvosta ilmeistä. 

Esimerkiksi filosofi Mary Midgley on painottanut samastumisen merkitystä: kyky identifioitua toisenlajiseen eläimeen osoittaa kohti tämän arvoa. Kun siis koen sukulaisuutta toisen eläimen kanssa, alan myös tunnistamaan tämän yksilöyden ja arvon. Filosofi Lori Gruen on samaan sävyyn korostanut empatian roolia, ja itsekin olen pitänyt sitä tärkeänä. Kokiessamme empatiaa toista eläintä kohtaan, tulee tämän moraalisesta painoarvosta ilmeistä. Kun siis vaikkapa koen empatiaa kärsivää tai iloitsevaa koiraa tai sikaa kohtaan, alkaa minusta vaikuttaa itsestäänselvältä, että totta kai kyseisellä eläimellä on näkökulma, joka ansaitsee huomioni ja jolla on väliä. 

Myös moraalitunteet kuten rakkaus voivat saada meidät pitämään toisenlajisia olentoja itsessään arvokkaina olentoina, jotka ansaitsevat hyvää kohtelua. Rakkaus ei filosofiassa tarkoita imelää ”söpöilyä”, vaan esimerkiksi taitoa tunnistaa toisen olennon näkökulma ja todellisuus, ja havaita tässä arvoa. Olen omassa filosofiassani korostanut empatian ohella juuri rakkauden roolia eläineettisenä herättäjänä.

Eläineettinen välittäminen –  sen tunnistaminen, että myös toisenlajisilla eläimillä on väliä – vaatii siis sekä järkeä että tunnetta.

Tunteet voivat toki saada ihmiset myös kavahtamaan ja jopa vainoamaan eläimiä. Esimerkiksi inho ja viha ovat tunteita, jotka kovin helposti saavat meidät unohtamaan toisten olentojen näkökulman ja arvon, ja jotka pahimmillaan johtavat väkivaltaan. Tunteet eivät aina olekaan paras moraalinen opettaja, vaan voivat päinvastoin johtaa ihmisiä pois moraalin ääreltä, kohti vimmaista itsekkyyttä.

Tunteet kaipaavatkin tuekseen järkeä ja toisin päin. Eläinten moraalisen arvon hahmottamiseen tarvitaan siis sekä johdonmukaisuuteen tähtäävää rationaalista pohdintaa että tunteita. Ilman jompaakumpaa, jää ymmärrys ontoksi. Järki yksinään voi auttaa ymmärtämään, miksi eläimillä on teoriassa arvoa, mutta vasta tunteet tuovat tuon arvon kunnolla käytäntöön, ja saavat meidät käyttäytymään sen mukaisesti – ne siis motivoivat eläinten eettistä kohtelua.

Eläineettinen välittäminen –  sen tunnistaminen, että myös toisenlajisilla eläimillä on väliä – vaatii siis sekä järkeä että tunnetta.

Lopuksi

Singer pyytää meitä tunnistamaan eläinten intressit ja hyvinvoinnin; Regan taas astuu pidemmälle ja puhuu eläinten itseisarvosta. Kyseessä onkin kaksi erilaista tapaa vahvistaa, että myös toisenlajisilla eläimillä on väliä. Eläinetiikan edustajana ajattelen, että molempia tarvitaan: sekä eläinten hyvinvoinnilla että itseisarvolla on merkitystä.

Eläimillä on väliä, koska sekä järki että harkitut tunteet sanovat niin.

Jotkut filosofit, kuten Mary Midgley, ovat puolestaan painottaneet tunteita keinona käsittää, miksi myös muilla eläimillä on arvoa. Tämäkin kanta on perusteltu. Sen myötä eläimillä on väliä, koska sekä järki että harkitut tunteet sanovat niin.

Eläinetiikan teorioita on paljon, ja tässä tekstissä esillä on vain pieni siivu. Niistä moni osoittaa, että toisenlajiset eläimet ansaitsevat nykyistä huomattavasti suurempaa arvostusta ja parempaa kohtelua. Nämä teoriat on viimein aika asettaa käytäntöön!