Matilda Aaltosen ja Laura Gustafssonin vuoropuhelu toisenlajisten eläinten ja taiteen kohtaamisesta
Laura Gustafsson:
Toisenlajiset eläimet näkyvät meidän molempien taiteessa. Itse olen pääasiallisesti kirjailija ja dramaturgi, mutta olen tehnyt työparini Terike Haapojan kanssa myös teoksia, jotka asettuvat enemmän kuvataiteen alueelle.
Olen aina lähestynyt eläinteemaa kieli edellä, koska se on ehdottomasti vahvin työkaluni ja konstini hahmottaa maailmaa. Kieli, varsinkin kirjoitettu kieli, on kuitenkin tämän aiheen käsittelyssä ristiriitainen lähestymistapa – sulkeehan se ulkopuolelleen kaikki muut eläimet paitsi ihmiset, ja heistäkin mukaan pääsevät vain kieli- ja lukutaitoiset. Toisin sanoen koen, että ihmiskieleen, varsinkin kirjoitettuun, liittyy jo lähtökohtaisesti vallankäyttöä ja ulossulkemista. En vaan harmillisesti oikein osaa muuta. Ehkä tämän takia olen päätynyt tutkimaan teoksissani paljon juuri valtasuhteita ja kielen synnyttämää väkivaltaa.
Sinulla on eläimyyteen, myös siis omaan eläimyyteemme, loogisempi lähestymistapa. Ruumis ja siihen kytkeytyvät aistit ovat jotain, minkä kaikki me eläimet jaamme.
Matilda Aaltonen:
Tanssijana ja koreografina työskentely mahdollistaa mukavalla tavalla muiden eläinten kanssa jakamillamme elämän osa-alueilla toimimisen sekä samankaltaisuutemme ja vuorovaikutuksen tutkimisen. Työskentelen ruumiillisuuteen, aisteihin, sanattomaan kommunikaatioon ja läsnäoloon luottaen, ja niistä käsin lajienvälistä yhteistyötä kysyen.
Teen melko kokeellisia tanssin ja esitystaiteen välimaastoon sijoittuvia esityksiä, ja viime vuosina olen opetellut myös videon kanssa toimimista. Työskentelen hyvin harvoin yksin. Olen tehnyt jo pidempään yhteistyötä Ollab-ryhmä kanssa, johon kuuluu lisäkseni tanssitaiteilijat Taru Aho ja Riikka Lakea, äänisuunnittelija Markus Tapio ja valosuunnittelija Mia Jalerva. Lisäksi yhteistyöt koreografi Veli Lehtovaaran, sosiologi Salla Tuomivaaran ja kuvataiteilija Outimaija Hakalan kanssa ovat olleet minulle tärkeitä.
Ajattelen, että taide voi melko vaivatta johdatella meidät kokemaan yhteyttä toiseen yksilöön, lajista riippumatta, sekä kokonaisvaltaisempaa yhteyttä muuhun luontoon ja eläjiin. Väylät tähän ovat moninaiset, teos voi esimerkiksi luoda aikaa ja tilan rauhoittua yhteyden kokemiseen tai se voi antaa työkaluja kokemukselle herkistymiseen. Se voi myös sanoittaa kokemusta, ja sillä tavoin kirkastaa sitä. Luin kirjasi Mikään ei todella katoa heti kun se julkaistiin 2023. Kirjassa on muutama kohta, joissa muistan huomanneeni, että tarkkojen ja ruumiillisten sanojen antaminen yhteyden kokemukselle voi johdattaa lukijan kokemuksellisesti tai ainakin mielikuvissamme jaetun alueelle.
Eli on se kielikin varsin looginen tapa käsitellä muiden eläinten kanssa jakamaamme, varsinkin kun kieli tuntuu olevan meille ihmislajisille kovin tärkeä asia.
Laura Gustafsson:
Vaikka ihmiset kielensä avulla myös kuvailevat todellisuutta, ajattelen, että kieli ennen kaikkea rakentaa todellisuutta ja sen jälkeen sanat toimivat tämän todellisuuskäsityksen vahvistajina. Hyvä esimerkki tästä on jo sana eläin. Biologisesti olemme kaikki osa eläinkuntaa, mutta jos muistutan lajitovereitani siitä, että me tosiaan olemme eläimiä, se sotii monen arkiymmärrystä vastaan. Toiset saattavat jopa loukkaantua, mikä todistaa, että sana on erittäin arvolatautunut: olemme sisäistäneet, että eläin on ihmistä alempi tai ainakin perustavalla tavalla erilainen. Yleensä kun joku sanoo, että olemme eläimiä, hänen tarkoituksensa onkin heikentää ihmisten erityisyyttä. Usein tällaisilla ihmisillä ei ole kokemusta siitä, että heidän ihmisyyttään olisi väheksytty. Ymmärrän hyvin, että vaikkapa rodullistetulle henkilölle, joka on kohdannut eläimellistämistä, tällainen puhe tuntuu epämiellyttävältä. Itse uskon, että eläimyys on suuri lahja ja jokainen laji on erityinen.
Eräs asia, jota olen paljon pohtinut kuvatessani toisenlajisia eläimiä, on se, mitä voin todella tietää vai voinko tietää mitään. Sama pätee toki aina toisen kertomiseen, vaikka hän kuuluisikin kanssani samaan lajiin. Naudan historian museo -teosta tehdessä minä ja Terike pohdimme, miten ihmeessä voimme kertoa historian naudan näkökulmasta ilman, että se vaikuttaa aivan typerältä ja keinotekoiselta. Päädyimme lopulta katsomaan naudan merkittävää kumppanilajia ihmistä (ja hieman myös kärpästä) ja sitä, miten ihmiset ovat viimeisen 150 vuoden aikana vaikuttaneet nautojen elämään, kehoihin ja ylisukupolvisen tiedon välittämisen mahdollisuuteen. Olennainen oivallus oli se, että emme voi tietää, mikä toisen näkökulma täsmälleen on, mutta voimme olla varmoja siitä, että nämä toiset näkökulmat ovat olemassa.
Katsotko sinä työssäsi enemmän ihmistä vai toista eläintä?
Matilda Aaltonen:
Aloitin eläinaiheiden käsittelyn 2019 omaan eläimyyteeni keskittyvällä esityksellä, jonka jälkeen vasta siirryin muiden lajien kanssa työskentelyyn. Olen myös tietoisesti keskittynyt paljon ihmiseläimyyden tutkimiseen, silloinkin, kun tanssin muiden eläinten, esimerkiksi lokkien, kanssa. Oman eläimyyden tutkiminen purkaa konkreettisesti ja monitahoisesti erontekoa ihmisen ja muiden eläinten väliltä. Jos esitän lokkia, en esitä heitä jonain lähtökohtaisesti minusta erilaisina, vaan tunnistan, että olemme molemmat yhdenlaisia eläimiä. Eronteosta irtaantumisen lisäksi kiinnostun siitä, mitä jaan lokin kanssa. Elämme samassa kaupungissa ja meillä on todennäköisesti paljon jaettua tietoa esimerkiksi tuulen ja veden tunnusta, painovoimasta, katukivetyksen lämmöstä aurinkoisella säällä. Jotkin lokin liikkeet ovat mahdollisia myös omalla ruumiin muodollani.
Teen tänä vuonna esityksen, jossa huomioni on taas ihmisen eläimyydessä. Ajattelen, että monet eläinsuhteemme vinoumat kumpuavat haluttomuudesta tunnistaa oma eläimyys tai kyvyttömyydestä nähdä ohi ”eläimellisyyteen” liitetyistä stereotypioista. Ihmiskuvamme muutos voi siis tukea eläinsuhteemme muutosta parempaan.
Työssäni suuntaudun kohti muita eläimiä, mutta tehdessäni niin, minun on välttämätöntä käsitellä melko paljonkin ihmisyyttä.
Laura Gustafsson:
Minua kiusaa ajatuksessa ”eläintaiteesta” nimenomaan se ulkokohtainen esittäminen. Vaikuttaa siis mielekkäältä tuo omasta sisäisestä kokemuksesta lähteminen. Toisin sanoen sinä et varsinaisesti esitä lokkia vaan etsit itsestäsi sisäisen lokin?
Matilda Aaltonen:
Niin. Lokin esittäminen on minulle tilaisuus myös tutkia sitä, mitä esittämisen ylipäänsä voisi olla. Tutkimisessa lokkiuden kysyminen ja vuorovaikutus heidän kanssaan on tärkeämpää kuin se, että saisin valmiiksi selvärajaisesti esitetyn näkemyksen lokista.
Laura Gustafsson:
Kirjoittaessani vaikkapa sikaa tai harakkaa minulla pyörii päässäni luontodokumentin selostusääni, joka kertoo vain sen, mitä eläin tekee, kuvaa olennon täysin vailla sisäisyyttä. Koen tällaisen tavan esineellistäväksi ja mietin aina, kuvaisinko tällä tavalla toista ihmistä – tai ehkä paremminkin: millaista ihmistä kuvaisin tällä tavoin. Se paljastaa omia piilotajuisia, kulttuurin syöttämiä uskomuksia, joita ei ole kovin kiva kohdata. Dialogin kirjoittaminen on itselleni ominaista. Se ei tietenkään romaanissa onnistu, jos henkilöhahmon tapa kommunikoida ei taivu kirjoitettavaksi kieleksi. Silloin haen hahmon sisäistä elämää hänen suhteidensa ja reaktioidensa kautta.
Matilda Aaltonen:
Mikään ei todella katoa -kirjassa Epikuros-koira on henkilö, jonka kanssa käyty dialogi tuo hänen näkökulman mukaan tarinankerrontaan. Sitä oli mukava lukea.
Itse käyn dialogia tanssimalla. Työni muunlajisten kanssa on ollut kohtaamista, vuorovaikutuksen tutkimista ja rinnalle asettumista. Tulevaisuudessa haluan tutkia vielä enemmänkin tilanteita, joissa voin tanssia välittömässä vuorovaikutuksessa elävän muunlajisen kanssa. Tämä vaatii toki luovuutta esitysmuodon ja -tilan valinnassa, sillä en halua tuoda eläviä eläimiä sisälle teatteriin.
Muunlajisten kanssa tanssiessa havainnoin heidän eleitään ja liikkeitään, joista saan tietoa muun muassa yksilön turvallisuuden tunteesta, havainnosta ja kiinnostuksista, vireystilasta sekä suhteista tilaan ja muihin tilassa oleviin toimijoihin. Kaikki asioita, joita havainnoin tanssiessani myös ihmislajisten kanssa. Paljon jää myös ymmärtämättä, kuten jää ihmistenkin kanssa.