”Kauneuskin voi olla järkyttävää raakuuden keskellä”
Kotimaisen luontorunouden pioneeri Anne Hänninen oli 20-vuotias, kun hän julkaisi esikoiskirjansa ja lopetti lihansyönnin. Luonnon ihmeellisyys, yhteys eläimiin ja suru ihmisten aiheuttamasta hävityksestä ovat kulkeneet hänen tuotannossaan läpi vuosikymmenten.
Västäräkki vai varpunen,
pelkkiä läiskiä, häiriöitä näkökentässä,
outoja välimerkkejä ruudulla.
Ei eroteta kivistä. Ihminen on häiriö maisemassa.
Laura Gustafsson:
Olet tehnyt kunnioitettavan uran. Julkaisit esikoisrunokokoelmasi Yön tina sulaa aamuun parikymppisenä, vuonna 1978. Uusin teoksesi Yön väliverho ilmestyi viime vuonna. Toimittaja ja kirjallisuuskriitikko Vesa Rantama kutsuu sinua luontorunoutemme pitkäjänteisimmäksi tekijäksi. Kerro alkuun, mikä on saanut sinut tarttumaan runoudessasi luonto- ja erityisesti eläinaiheisiin.
Anne Hänninen:
Kasvoin sisämaassa luonnon keskellä. Se oli osa jokapäiväistä olemistani. Tarkkailin kaikkea, pidin ihmeellisenä jonkin putkikasvin kukintoa tai tähtitaivaan värejä ja tähtiä jotka näki pimeässä kirkkaasti. Lapsuuskodissani maalla ei ollut edes sähköä. Kuljin rannoilla ja metsässä ja laitumilla. Meillä oli lehmiä ja hevonen. Eläimillä lempinimet, toisin kuin tuotantoeläimillä. Makasin pellolla lehmien kyljessä ja leikin itsekin olevani lehmä.
Näen nyt tuon rikkautena. En enää pääse samaan takaisin. Olin yksinäinen ja luonto kaikkineen oli ystävä.
Olin koulukiusattu lapsi, ja nuoruus oli tuskaista aikaa muutoinkin. Luin jo 15-vuotiaana lyriikkaa koska löysin sieltä samanhenkisyyttä. Ei voinut puhua omia syvempiä ajatuksiaan. Esimerkiksi vanha kiinalainen runous puhutteli. Ajattomuus ja kosminen pohdinta, vuodenaikojen kierron ja kaiken katoavuuden, toisaalta katoamattomuuden, kuvaus. Viihdyin ajatuksissani.
On taas nähty kaksi siiliä jotka jääneet auton alle! Lähimetsikkö on myllerretty lähes autioksi, nurin juuret ja sammal, ketunleivät. Lehtopöllön pesäpuu. Kaikki pienet pesät, reitit kotiin. Olen näkevinäni merkkejä, siilien jälkiä. Öiden tukahduttava mykkyys. Enkö kyennyt suojelemaan!
Laura Gustafsson:
Vastauksesi tuo mieleeni yhden Yön väliverhon viimeisistä runoista. Sen, joka päättyy: ”Minua kutsuttiin sarvikuonoksi pystynenän takia. Nyt siitä tulee mieleen vain Afrikan sarvikuonot joilta on leikattu irti ja ryöstetty niiden hieno sarvi, elinehto, tilalla veriset kuopat.”
Henkilökohtainen suru ja traumaattiset kokemukset tuntuvat yhdistävän monia meistä, jotka samaistumme muihin eläimiin ja olemme valmiita kamppailemaan heidän puolestaan. Joskus tunnen itseni varsinaiseksi surunkerääjäksi: ajatukseni täyttyvät toisten kärsimyksestä ja kuolemasta, mikä on tietysti itsellekin varsin tuskallista.
Luen runoistasi paljon kipua siitä, mitä ihmiset tekevät muille eläimille ja luonnolle. Minua kiinnostaa, miten tasapainoilet rumuuden ja kauneuden välillä, kun kirjoitat kärsimyksestä, pahuudesta tai välinpitämättömyydestä. Esimerkiksi Yön väliverhossa kuvaillaan hirveitä asioita, joita ihmiset tekevät siileille. Miten sinä pidät itsesi toimintakykyisenä niin kirjailijana kuin ihmisenäkin?
Anne Hänninen:
Ymmärrän nyt että tietty sivullisuus on tullut voimavaraksi: voi tarkkailla ja kysellä mielessään, tehdä tutkimusmatkoja. Moniakaan asioita ja tunteita ei voi puhua kuin yleistäen, mutta lyriikan monikerroksinen kieli, nyanssit, antavat tilaa vapaudelle, syvyydelle. Filosofinen pohdinta johtaa usein paradokseihin, siksi olen kirjoittanut paljon aforismeja.
Traagisia asioita voi tajuta älyllisesti, mutta minulla menee myös tunteisiin. Voi olla että ihmiset usein torjuvat ristiriitaisia havaintoja, vaikeita kysymyksiä, raskaita tosiasioita. Pyrin kuitenkin katsomaan suoraan. En halua kaunistella.
Elämä on köydenvetoa, vastavoimia, jännitteitä: missä syntymä, on samaan aikaan kuolemaa. Mutta epäoikeudenmukaisuus ja tahallinen kärsimyksen tuottaminen on sietämätöntä. Usko ihmiseen on ollut koetteella, usein kunnioitus eläimiin on syvempää. Ne elävät jonkin kosmisen järjestyksen mukaan kokonaisuudessa, mutta ihminen on ongelmallinen laji.
Koen että olen ehkä vahvistunut vuosien kuluessa, kyse on vaikkapa suhteellisuudentajusta: omat ongelmat ovatkin pieniä kaiken kauheuden keskellä. Luonnossa oma ego sulautuu osaksi suurempaa kokonaisuutta, ja se on tasapainottava tila. Ilman vahvaa yhteyttä luontoon en ehkä olisi jaksanut. Se on ollut muistuttaja jostain alkutilasta, alkuperäisestä, kaikki orgaaninen ihmeellisyys. Olen mennyt nojailemaan puihin, puhun kasveille, seurustelen lintujen kanssa. Ruokin lintuja. Lapsena hoidin siipirikkoja lintuja. On aina ollut paljon huonekasveja ja olen hoitanut kasvimaata ja kukkia.
Päivän piristys voi olla vaikka leikkisä orava tai tikka nakuttamassa puuta. Fasaanikukko kanojensa kanssa. Tunnen tietyt linnut alueella missä asun, koen ystävinä. Kun zoom on pois itsestä, mielentila vapautuu. Herkkyyteni havainnoida eläimiä on tullut suuremmaksi. Vaivaa jopa huonehämähäkki jonka vahingossa luuskasin siivotessa. Ja mehiläinen, jonka kerran imuroin.
Kokemus kaikkea elollista ylläpitävästä ykseydestä on ollut merkitsevä. Synkkinä aikoina ajattelin että kaikki on pyhää ja valoa, mutta mielen himmeä lasi erottaa ihmisen siitä.
Lopetin lihan syönnin jo 20-vuotiaana. Tuotantoeläinten kidutus on häpeätahra.
Joka päivä voi vain kauhulla katsoa uutisia tappamisesta, tuhoamisesta, eläinten kidutuksesta. Sotien alle tuhoutuu ja myrkyttyy luontoa, eläimiä, mereneläviä. Lajeja katoaa. Linnuista suurin osa on hävinnyt. Amazonin sademetsiä kaadetaan taukoamatta. Korallit jo tuomittu tuhoutumiseen.
Pitäisi tapahtua herääminen, henkinen muutos. Pysähtyminen. Elävän ja elämän kunnioitus ja suojaaminen. Kaaosteoreettisesti pienikin muutos ja siirto jossain heijastuu kokonaisuuteen.
Laura Gustafsson:
Tunnistan hyvin tuon yhteyden ja ykseyden kokemuksen ja sen, miten siitä voi saada voimaa. Kuinka kaunista olisikaan pysytellä siinä. Mutta sitten kuulee pyssyjen paukkeen, näkee ruumiinosat kaupan hyllyllä, ajaa junalla turkistarhojen ja navettojen ohi. Avaa vielä vahingossa internetin ja se onkin sitten siinä. Kaikkialla riehuvat nuo pelon ja kauhun airueet, toiset ihmiset, ”sotiva vieraslaji”, kuten kirjoitat.
Itse asiassa juuri tuo ristiriita oli oman Mikään ei todella katoa -romaanini aihe, ja ymmärrän nyt, että sama kokemus taitaa olla monien sinun teostesi ytimessä: kauneus ja hävitys, yhteys ja teurastus. Olen miettinyt paljon sitä, miten puhua näistä asioista niille toisille. Pitäisikö taktikoida, laskeskella, millaisella puheella olisi tehokkain vaikutus, mikä saisi lukijan heräämään ja muuttumaan.
Sinä et pelkää ikävien tunteiden aiheuttamista lukijassa. Kuten Vesa Rantama sanoo, uskallat olla niin tyly kuin tahdot. Ajatteletko lukijaa kirjoittaessasi? Millaisena koet suhteesi häneen ja odotatko häneltä jotakin?
Anne Hänninen:
Olemassaolo todella on kontrastista, ja tuntuu että ihmiset elävät lokeroissaan eri todellisuuksissa. Se mitä näkee, mitä kokee, mitä haluaa, miten tulkitsee, mitä pitää oikeana.
Olen kirjoittanut perimmäisistä kysymyksistä kaikissa kokoelmissani, mutta jos on metaforia, rivien välejä ja viittauksia, sisältö menee perille heikommin.
Luonnon puolesta olen aina kirjoittanut, ja ristiriitaisesta ihmisestä vieraantuneena itsestään, toisista ja luonnon holistisuudesta. Vaikka näkee kauneutta, ajattelee sen lakastumista tai murskatuksi joutumista. Tai sitä, ettei sitä kaikkialla ole.
Miksi pelkäisin ristiriitaisten emootioiden ja surun herättämistä tai vaikeiden kysymysten esittämistä, kun itsekään en niitä väistä. Pahempaa on kun ihminen ei kohtaa ahdistustaan, totuuksia. Kuolemaa olen paljon pohtinut ja siitä kirjoittanut. En pyri järkyttämään, pikemmin pysähdyttämään. Ihmisellä on taipumus valita helpoin tie ja samalla suojella itseä. Pitäisi olla ohitustie, nuoli sydämeen torjunnan lävitse. Sanoissa, kirjoituksissa. Mutta ehkä on niin, että mitä karmeampi maailmantilanne, sitä enemmän karnevaali, hauskanpito, viihde ja unohdus vallitsevat.
Kannanottoa löytyy kaikista kirjoistani, vaikka enemmän on nostettu filosofisuus, mystiikka yms. esille. Tietenkin toivon, että tapahtuisi henkisiä kohtaamisia lukijoiden kanssa. Vaikken niistä tietäisikään. Aina tehokkain keino ei ole suora puhe, vaan jokin elämys, huomio, kuva, joka rikkoo emotionaalista panssaria.
Eräs symboliseksi laajeneva kuva on muistikuvani siitä, kun aikoinaan kävin Helsingin kauppahallissa ostamassa eräältä mummolta lasillisen vehnänorasmehua, ja täsmälleen vastapäätä, parin metrin päässä hänen kojustaan, oli lihatiski punaisia ja verisiä lihoja levällään. Siinä yksi todellisuuden kontrasti mikrokosmoksena.
Ihmiskeskeinen maailmankuva on itsekäs. Olemme ajautumassa aina vain kauemmaksi alkuperäisestä. Tutkitaan, voisiko Marsin asuttaa, eikä sitä voimmeko säilyttää elämän ihmeellisen monimuotoisen orgaanisen luomuksen kotiplaneetallamme! Vai emmekö sitä edes arvosta? Sliipatut pihapiirit joilla ei elä perhosia eikä hyönteisiä – yhtä hyvin voisi hankkia muovisen tekonurmimaton.
Salametsästys ja metsästys, huvitappaminen, tuntuvat raskailta. Vesilintuja ja sepelkyyhkyjä tapetaan valtavia määriä joka syksy. Fasaaneja kasvatetaan huvijahtia varten. Merimetsoja ja valkoposkihanhia halutaan alkaa tappaa. Ammutaan ja pyydystetään rauhoitettuja kotkia ja muita lintuja. Umpimähkään. Sepelkyyhkyjä lahdataan, vaikka pesintä on vielä kesken. Rauhan ja rakkauden linnut. Se on symbolisesti kuvaavaa, kun ajattelee historiamme julmuutta. Lintujen talviruokkijoita moititaan, mutta metsästäjät kaatavat kesäisin maalle, rannoille ja lautoille satoja tonneja viljaa saadakseen saalista elokuussa. Kutsuvat verilammikoiksi niitä paikkoja vesistöissä.
Eläinten raaka kohtelu ilmentää arvomaailmaa. Pelkään että ihminen muuttuu entistä konemaisemmaksi. Empatiaa ei ole usein edes toisia ihmisiä kohtaan, entä sitten muita lajeja. Ilmastonmuutos tulee tuhoamaan monien eläinten elinolosuhteet. Kun tilanne on tämä, laitetaan jättisummat ja voimavarat sotakoneistoon, joka nopeuttaa kaiken hävitystä ja tuhoa. Myös omaamme.
Elokuva Veteen piirretty viiva näyttää sodan hävityksen ja tappamisen hulluuden, mutta on samalla metafyysisiä kysymyksiä täynnä. Kauriinmetsästäjät myös: siinä sotilas ei ammukaan kaurista, joka seisoo uljaana horisontin valossa.
Taivaat ja meret sotaa varten –
virtuaalipeli. Leikki johon pakotetaan.
Vainotaan omaa lajia.
Arktinen alue on olemassa vain sille itselleen.
Ja linnuille.
Laura Gustafsson:
Minulla on teoria. Toisenlajisen eläimen näkeminen – siis siten kuin sotilas näkee elokuvassa kauriin – aiheuttaa häiriön tai katkoksen, jonka seurauksena ihminen kyseenalaistaa toimintaansa. Ei-kaupallisen eläinrääkkäyksen uhrien tarinat aiheuttavat valtavaa raivoa, jopa kansanliikkeitä kuten Brasiliassa hiljattain. Ihmisten ei tarvitsisi ottaa kuin yksi ratkaiseva looginen askel, ymmärtää, että väkivalta on tuomittavaa silloinkin kun se tuottaa taloudellista hyötyä ja tapahtuu laillisesti. Silloin tuo raivo voitaisiin mobilisoida eläinteollisuutta vastaan. Se vasta aiheuttaisikin (todella tervetulleen!) häiriön ihmiskeskeiseen tapaamme järjestää yhdyskuntaelämä.
Siksi lienee yhteiskunnan näkökulmasta parempi, että ihmiset eivät turhan paljon näe muita eläimiä ja nimenomaan näe heitä tasaveroisina eläjinä, joilla on omat intressinsä ja halunsa elää.
Sanoit, että kirjojesi vastaanotossa on huomioitu metafysiikkaa ja mystiikkaa. Onko todellakin niin, että eläinaihe on sivuutettu? Se tuntuu hullulta, mutta samalla tunnistettavalta. Eläimet hyväksytään metaforiksi tai jonkinlaisiksi koristeiksi, mutta aiheena esimerkiksi toisenlajisiin kohdistettu väkivalta herättää hämmennystä ja hiljaisuutta. Pidetäänköhän sen käsittelyä jotenkin manipulatiivisena, (poliittisena) vaikuttamisyrityksenä vai mistä luulet tämän johtuvan?
Anne Hänninen:
Kauriin säästäminen elokuvassa oli ehkä jopa pysähtyminen, väsymys automaattiseen tappamiseen. Jonkin viattoman, puhtaan ylväyden tajuaminen. Koiria sanotaan ihmisen parhaiksi ystäviksi – ja ehkä niin onkin. Ironisesti sanoen susista jalostettuja: sudet pyrkivät lähemmäksi ihmistä! Eläimet ovat parantavia, hoitavia jos saa yhteyden niihin. Tunneyhteys voi olla suhteessa moniin eläimiin. Ja kiintymys. Uusi tutkimus siitä, miten linnunlaulu tekee onnellisemmaksi kuin raha. Ja sen parempi, mitä enemmän eri lintuja. Elämän monimuotoisuuden kosketus. Immateriaaliset asiat ovat usein kaikkein hienoimpia. Minulla oli monta vuotta yhteys siiliin, se toi poikasensakin luokseni. Ne kaikki ovat nyt kadonneet.
Miten teurastaja voi tehdä työtään: turtua automaatiksi. Eläinoikeusjuttu-dokumentissa oli lehmien painajaismaisesta tappamisesta. Kananpojat tallautuvat rammoiksi odottamaan kuolemaansa. Sika on älykäs, herkkä eläin, joka pitää rapsutuksesta. Niiden elämä on infernoa ihmisten armoilla. Muualla Euroopassa on susiakin paljon enemmän kuin Suomessa. Mistä syystä on alkanut suhteellisuudentajuton tappamisvimma monia lajeja kohtaan!?
Tosiasiahan on, että ihminen voi kiduttaa omaa lajiaankin mitä karmeimmilla tavoilla. Julmuus ilmenee poikkeusolosuhteissa kuten sodissa. Tämä on aina näkynyt myös naisten kohtelussa: feminiininen energia, joka on usein elämää suojelevaa, herkkää ja luovaa, on mitätöity ja poljettu, herättänyt vihaa.
Näkökulmiani eläimiin ei ole nostettu kovin paljoa esille. Sepelkyyhkyt-kokoelmasta tosin oli arvostelu, jossa painotettiin tekstien vimmaa eläinten kärsimyksen johdosta. Näyttää siltä, että tarvitaan suorempaa puhetta. Ei tunnu vaikuttavan, että kuvaa villin metsän raikasta elävyyttä, lajien rikkautta, lehtojen maagisuutta, eläinten inhimillisyyttä. Ikävä kyllä.
Jos olisin lehmä niin karkaisin. Riimuista, korvamerkeistä, lypsykoneista.
Juoksisin aholle, metsään ja järvelle. Villien niittyjen tuoksuihin. En antaisi ottaa kiinni. Minut teloitettaisiin mutta jonnekin kukkakedolle, sammalkiven kupeeseen. Kerttusten laulaessa.
Laura Gustafsson:
Minuunkin jätti voimakkaan jäljen juuri se kohtaus Eläinoikeusjutussa, jossa tainnuttaja ampuu nautaa päähän uudestaan ja uudestaan pulttipistoolilla, käy aina välissä lataamassa aseen. Itkin ääneen elokuvateatterissa. On vaikea ymmärtää, miksi kaikki eivät reagoi samoin tai jos reagoivatkin, niin miksi eivät pese edes omia käsiään verestä ja lakkaa tukemasta tuota toimintaa.
Tavallaan ärsyttää, että vain suora puhe tunnutaan ymmärtävän (kuunneltiin sitä sitten tai ei), koska se tekee vaikeaksi kirjallisuuden monien hienojen keinojen käyttämisen. Eläimiin liittyvä viesti haastaa vastaanottajan niin isosti, että hän hyödyntää kaikki konstit sen sivuuttamiseen: hän tarttuu kerrontaan, kieleen, keskeismetaforaan, mihin tahansa, mikä helpottaa sisällön painosta vapautumista. Siksi ainakin itse tunnen kirjailijana tarvetta jatkuvasti repiä lukija takaisin itse asian äärelle: vieraannuttaa hänet draamasta ja muistuttaa todellisuudesta, Brechtin oppien mukaisesti.
Ehkä taustalla on syyllisyys? Ei ole kivaa kun näytetään, että näin sinä ihminen teet, vaikka sinulla ei ole siihen pienintäkään oikeutta. Sitten syytetään taiteilijaa moralisoinnista. Usein tuntuukin, että se on pahinta, mitä taiteessa voi tehdä: kertoa että jokin on väärin. Olen itsekin ajatellut, että taide ei voi kertoa ihmiselle, miten jostain asiasta tulee ajatella – sehän on silloin propagandaa. Eläinkysymys on kuitenkin siitä kinkkinen, että ristiriita sen välillä, miten vääräksi eläinten riistämisen itse ymmärtää, ja sen, miten tähtitieteellisessä mittakaavassa sitä tehdään ja miten se saa enemmistön siunauksen, on massiivinen. Mitä muuta vaihtoehtoa silloin on kuin kertoa kaikin osaaminsa keinoin, että tämä ei ole oikein.
Joskus mietin sitäkin, olisiko viisaampaa valita jokin toinen tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Jokin suorempi. Mutta taiteessa ja tässä tapauksessa erityisesti kirjallisuudessa on silti jotain, mihin uskon. Se sallii tällaisten valtavien kysymysten pohtimisen monesta eri kulmasta ainutlaatuisella tavalla. Millaista tietoa tai tietämistä ja maailmanymmärrystä sinä uskot runouden tai kirjallisuuden ja taiteen yleisemminkin tuottavan?
Anne Hänninen:
Varmaan kyse on myös torjutusta syyllisyydestä oman välinpitämättömyyden takia. Usein myös ajatellaan, että eläimien oikeuksista puhuvat eivät välittäisi ihmisten oikeuksista, vaikka asia on monesti toisinpäin. Kyse on laajemmin arvoista. Ihminen, joka ei piittaa eläimistä, tapaa olla arvoiltaan muutoinkin kova. Luonnosta ei välitetä eikä taiteesta.
Runous on jo sinänsä vaihtoehtoinen polku. Voi kuvata hienosäätöisesti, havainnoida mietiskellen, kyseenalaistaen, rivien väleissä. Mutta jotkut asiat alkavat vaatia tulla ilmaistuiksi suoraan.
Usein koen että en ole tai halua olla erillinen kohteista, joita katson, vaan haen yhteyttä. Eläinten kanssa melkein virittäydyn olemaan samaa lajia. Kaloillakin on havaittu tunteita ja ne leikkivät, myös kimalaiset. Tursaat ovat älykkäitä. Yhä enemmän tulee tutkimuksia eläinten älystä, tietoisuudesta, tunteista.
Ihmiset eivät usein ole huomaavinaan tai huomaa edes samassa talossa asuvia, toisiaan. Jos vain suoritetaan ja eletään jossain juoksupyörässä, ei ole aikaa syventyä havainnoimaan myöskään eläinten olemassaoloa. Ajetaan tiellä eläinten yli ja asia ei kosketa. Muuttaako luonnon ja eläinten arvokkuutta kuvaava runous asenteita siten, että se herättäisi halun suojella? Runoutta ei paljoakaan osteta eikä edes lueta. Pidetään hyödyttömänä tai vaikeana. Eikä faktatietokaan eläinten kärsimyksistä usein jaksa kiinnostaa hetkeä kauempaa. Onneksi on villieläin- ja lintuhoitoloita. Ja eläinten turvakoteja. Niitä olisi hyvä olla vielä enemmän. Ja toivoisin, etteivät poliisit heti vain ampuisi loukkaantuneita tai karanneita eläimiä, joista heille soitetaan.
Alkukristillisyydessä oli enemmän eläinten kunnioittamista, sittemmin on ajateltu, että ihminen on kaiken yläpuolella ja saa vapaasti käyttää hyväkseen luontoa ja eläimiä. Esimerkiksi buddhalaisuudessa nähdään eläimet samanarvoisina, samana kuin me, ja ydin on myötätunto, väkivallan välttäminen. Myös mystikot ja filosofit ovat puhuneet kaiken elollisen yhteydestä. Fransiscus Assisilainen seurusteli eläinten kanssa, susienkin. Nyt vallitsee tehokkuus- ja järkiajattelu ja sen kylmä kliinisyys.
Koen taiteet vaihtoehtoisten todellisuuksien mahdollisuuksina. Voivat ravistaa, koettaa rikkoa automaattisia raiteita ja turtumusta. Olla kollektiivisen ja tiedostamattoman kanava. Taide voi puhkoa suojakuorta ja herättää. Kirjallisuus, kuvataide, elokuva ja teatteri voivat ilmaista sensuroimatta asioita, joita ei sanota ääneen. Myös esteettisyys ja henkisyys on vaihtoehtoista: ne toimivat materialistisen riisto- ja kulutusyhteiskunnan vastavoimana. Kauneuskin voi olla järkyttävää raakuuden keskellä. Herkkyys voi olla pelottavaa. Itku ja shokki voi olla puhdistavaa. Runous ja taide voi olla myös ase. Taidetta on pidetty jopa vaarallisena ja vaiennettu historian kuluessa. Klassisesti kirjallisuutta ajateltiin sosiaalisena omatuntona. Sanat voisivat alkaa vaikuttaa tekoihin ja valintoihin.
Mutta luuhäkki, kehikko jossa elän.
sekin haurastuu – kalkkikiveä.
Vesien huljuttama kappale
rantaviivalla.
Olemme melkein unohtaneet solujemme meren.
Kaikki runo-otteet Anne Hännisen Yön väliverho -kokoelmasta (Aviador, 2025)