Esitystaidetta eläinten ehdoilla

Esitystaidetta eläinten ehdoilla

Ohjaaja, esitystaiteilija Maija Linturin esityksissä etsitään merkkejä kaupunkirottien läsnäolosta ja luennoidaan koiran rinnalla. Linturi kokee teatterin olevan osavastuussa siitä, millaista kuvaa toisenlajisista eläimistä rakennetaan.

Laura Gustafsson:

Et ehkä ole profiloitunut suuren yleisön teatteritaiteilijaksi, mutta minä väitän, että teet esityksiäsi suuremmalle näyttämölle kuin monikaan muu ohjaajanero. Sinun ja työryhmiesi näyttämö ei rajaudu teatteritilaan, vaan se levittäytyy niin tilallisesti kuin ajallisestikin.

Taideyliopiston lopputyössäsi Rat Cityssä (2023) yleisö kulki hämärtyvässä Myllypurossa metroasemalta täyttömäelle, oppi paljon lähiöistä ja sitäkin enemmän rotista, mutta myös siitä, miten ja millaisia me ihmiseläimet olemme. Teos vuotaa yhä arkeeni aina kun näen kanaverkolla tilkittyjä roskakatoksia. Osittain samojen tekijöiden muodostaman Eliökollektiivin Vieraat-esityksessä ensimmäinen näytös oli jokaiselle osallistujalle henkilökohtainen: yleisö kulki Kanneltalon läheisyydessä ja sai kuulokkeisiinsa tietoa esityksestä. Lopuksi ulkotilan esitys kehotettiin jättämään jatkumaan omillaan ja siirtymään teatterisaliin.

Yleisö ikään kuin astuu sisään esitykseen, joka ei ala eikä lopu eikä kaikilta osiltaan ole hallittavissa. Minut tämä saa ajattelemaan läsnäolon ja havainnoinnin merkityksellisyyttä, mutta myös ilahtumaan siitä, että kerrankin taide jäljittelee elämää, joka ei todellakaan piittaa aristoteelisen draaman säännöistä. Mutta jos mikä vain voi olla esitys, mikä sitten on esitys? Ja onko kyse jäljittelemisestä vai enemmänkin juuri esiin nostamisesta?

Maija Linturi:

Kiitos kauniista sanoista! Minua ilahduttaa erityisesti tuo mitä sanot Rat Cityn vuotamisesta arkisiin havaintoihin. Selkein tavoitteeni tai ehkä paremminkin toiveeni sen esityksen suhteen oli, että esityksen koettuaan katsoja näkisi lähiympäristön hieman toisin. Sama tapahtui nimittäin itselleni kun aloin työskennellä rottien parissa ja etsiä merkkejä heidän läsnäolostaan kaupunkitilassa.

Vieraissa, ja oikeastaan kaikissa viime vuosien esityksissäni kysymys siitä, miten esitys pitäisi ymmärtää on aivan keskeinen. Jonkinlainen alkusysäys omalle työskentelylleni lajienvälisen esitystaiteen parissa oli esitysfilosofi Laura Cull Ó Maoilearcan ajatus siitä, että jos haluamme ottaa toisenlajiset eläimet tosissaan mukaan esitykseen taiteellisina toimijoina, on meidän oltava valmiita avaamaan myös esityksen määritelmä heidän ehdotuksilleen. Ajatus kuulosti ja kuulostaa minusta jännittävältä ja innostavalta, mutta käytännössä törmäilen jatkuvasti esiinnostamaasi kysymykseen. Jos mikä vaan voi olla esitys, onko esitys enää mitään? Minusta se on kuitenkin hedelmällinen kysymys, joka auttaa kirkastamaan omaa ajattelua. Esitys ei ehkä ole vain yksi tietty asia, mutta olisi hyvä artikuloida mahdollisimman tarkasti, mitä (ja kenelle) se kussakin tilanteessa on.

Missä lajienvälinen esitys voi tapahtua?

Vieraiden ensimmäisessä, ulkona tapahtuvassa osassa koen, että esiinnostaminen, havainnon ohjaaminen ja kehystäminen ovat oleellisia asioita. Emme voi tekijöinä päättää mitä katsojat näkevät ja kohtaavat, toisin kuin teatteritilassa, joka on suunniteltu sulkemaan ulkopuolelleen sattuman elementit. Teatteritilassa jäljittelyä ja representointia ei oikein voi välttää. Halusimme asettaa ulkona ja teatteritilassa tapahtuvat esitykset rinnakkain, ja nostaa niiden kautta esiin kysymystä siitä, missä lajienvälinen esitys voi tapahtua. 

Laura Gustafsson:

Vieraiden toisen näytöksen avaa Kanneltalon näyttämölle kävelevä Mai, jonka entré saa syyssateesta mukaville penkeille istahtaneen yleisön riemun valtaan. Pian seinälle heijastetaan koomikko W.C. Fieldsin kuuluisa sitaatti: ”Never work with children or animals.” Mai on labradorinnoutaja, joka tekee rennon kierroksen lavalla nappuloita imuroiden ja käy sitten jyystämään puruluuta. Yhdelläkään ihmisnäyttelijällä ei ole mahdollisuuksia kilpailla huomiosta hänen kanssaan. Sinä ja Camilla Anderzén kuitenkin rohkenette seurata Maita lavalle ja ryhtyä pitämään luentoa, aiheenanne luonnollisestikin toisenlajiset näyttämöllä. On yksi juttu esiintyä vaikkapa luonnonvaraisten eläinten kanssa (tai heille) ja aivan oma kysymyksensä tuoda ei-ihminen teatteriin. Avaa prosessia, jonka myötä päädyitte tähän ratkaisuun? Mitä piti ottaa huomioon ja millaisia eettisiä pohdintoja asiaan liittyi?

”Vilpun ja Main läsnäolo auttoi ymmärtämään sitä, miten ihmiskeskeisiä monet teatterin käytännöt ovat.”

Maija Linturi:

Sanomme esityksessä, että meille oli alusta alkaen selvää, että Vieraissa pitäisi olla mukana koira. Tämä pitää paikkansa, mutta itsestäänselvää ei ollut, että koira myös esiintyisi varsinaisessa esityksessä. Työryhmään kuului kaksi koiraa, Mai ja Vilppu. Meillä oli kesäkuussa kolmen viikon residenssijakso Kanneltalossa, jonka aikana pääsimme testaamaan, miten koirat teatteritilaan suhtautuivat. Yritimme tehdä teatterissa olemisesta koirille mahdollisimman mukavaa, mutta lopulta Mai päätyi osallistumaan itse esitykseen kun taas Vilppu esiintyi ”itse” kuvaamansa videon ja minun kirjoittamien päiväkirjamaisten merkintöjen kautta.

Mai on tottunut kulkemaan Camillan mukana monenlaisissa ympäristöissä, eikä teatteritila tuntunut olevan hänelle muita julkisia paikkoja kummempi. Vilppua sen sijaan vieraat paikat jännittävät, ja tajusin pian ettemme pysty tarjoamaan hänelle sellaista prosessia, että hänellä olisi koko ajan riittävän hyvä ja turvallinen olo. Vilpun ja Main läsnäolo auttoivat ymmärtämään sitä, miten ihmiskeskeisiä monet teatterin käytännöt ovat. Main kaltainen rauhallinen, ihmisten maailmaan hyvin assimiloitunut koira sujahti esitykseen suhteellisen vaivattomasti, mutta jo pelkästään se, että teatteritilassa on mahdollista olla niin lyhyen aikaa, rajaa ison osan mahdollisista eläinosallistujista esityksen ulkopuolelle. Eläimellä ei yksinkertaisesti ole riittävästi aikaa tottua tilaan. 

Myös Main suhteen pohdimme paljon esimerkiksi suostumusta. Camilla sanoi jossain vaiheessa, että Mai tuntuu kyllä viihtyvän teatterissa melko hyvin, mutta jos hän saisi valita, olisi hän varmaan mieluummin metsässä. Mutta kukapa meistä ei olisi. Main todellinen vaihtoehto teatterissa olemiselle olisi ollut koti, joten luultavasti teatteri toi ihan mukavaa vaihtelua arkeen. Emme myöskään olettaneet, että Main viihtymiseen riittäisi vain meidän seuramme, vaan mukana kulki koko ajatus siitä, millainen olisi koiralle tehty esitys. Näyttämöllä Mai sai tehdä mitä halusi, ja hän saattoi halutessaan myös poistua ihmisten katseiden alta. Toki voidaan keskustella siitä, onko eettisesti ok ottaa eläimiä osaksi ihmisten esitystä ylipäätään, mutta minusta se ei ole kovin kiinnostava kysymys. Kiinnostavampaa on pohtia, miten toisenlajiset eläimet voivat osallistua esitykseen niin, että se on myös heille kiinnostavaa. 

”Kukapa meistä ei mieluummin olisi metsässä!”

Laura Gustafsson:

Kerrotte luennossanne Rachel Rosenthalin vuoden 1984 The Others -esityksestä, jossa Rosenthal esittää itse vuoroin eläimiä kiduttavaa ihmistä, empatiaa kokevaa itseään ja eläinyksilöä itseään. Esityksen lopussa hän marssittaa lavalle 42 toisenlajista yksilöä ihmiskumppaneineen. The Others on minulle uusi tuttavuus, vaikka kuulostaa siltä, että se on koko, paremman sanan puutteessa, ”kriittisen eläinesitystaiteen” nollapiste.

Maija Linturi:

The Others ei ollut Vieraissa mukana alusta asti, mutta ensimmäisen demoversion jälkeen totesimme, että luento-osuus kaipasi jonkinlaista historiallista kontekstointia. Teoksen kautta pystyimme käsittelemään monia lajienväliseen esitykseen liittyviä kysymyksiä ilman, että luennosta tulisi liian abstrakti. 

The Others ajoittuu ajanjaksoon, jolloin eläimet olivat tehneet ”paluun” taiteen piiriin postmodernismin ja performanssitaiteen myötä – esimerkiksi Steve Bakerin mukaan postmodernismia edeltänyttä modernismia leimasi ennen kaikkea eläinten poissaolo. Yleensä tällaiset ”eläinesitykset” tai taideteokset eivät kuitenkaan olleet erityisen kiinnostuneita eläimistä itsestään tai heidän hyvinvoinnistaan. Eläimen funktio esityksissä oli tuottaa tietty vaikutus, jota teatterintutkija Erika Fischer-Lichte kutsuu todellisuusefektiksi. Lievimmillään eläin vain tuotiin teatteritilaan tai galleriaan, jossa se sai tehdä mitä halusi. Ikävimmällään eläimeen kohdistettiin kaikenlaisia julmuuksia.

Rosenthal kritisoi aikalaistensa tapoja käyttää eläimiä esitystaiteessa epähumaaneina tai kertakaikkisen julmina. The Othersissa Rosenthal käsittelee toiseuttamisen mekanismeja eksplisiittisesti. Hän myös piti huolta siitä, että kaikki näyttämölle tuodut eläimet nähtiin yksilöinä, joilla on nimet ja elämäntarinat. Rosenthalia voi tosiaan hyvällä syyllä kutsua vähintään edelläkävijäksi eettisten eläinesitysten tai lajienvälisten esitysten kentällä, sillä laajemmin tällaiset ajatukset alkoivat yleistyä taiteessa vasta 2000-alun eläinkäänteen jälkeen. 

Tästä huolimatta The Others ei nykyperspektiivistä katsottuna ole mitenkään ongelmaton. Itse en aluksi innostunut siitä kovinkaan paljon. Esityksessä varsin perinteiseen teatteritilaan tuodaan 42 eläintä jotka edustavat 32 eri eläinlajia. Ainakin osassa esityksiä eläimet olivat kaikki jollain tapaa ihmisten kaltoinkohtelemia, eli heillä voi olla takanaan hyvinkin traumaattisia kokemuksia. Voi vain arvella, miten stressaava kokemus esitys on eläimille ollut. Käsikirjoitusprosessi kuitenkin pakotti kaivautumaan ensireaktiota syvemmälle ja kyseenalaistamaan myös omia ajatuksia siitä, mikä on eettistä tai oikein, ja mihin ajattelemme toisenlajisten eläinten kykenevän.

Laura Gustafsson:

Käsittelette esittämistä ja esiintyjyyttä. Muut kuin ihmiseläimet eivät harrasta teatteria, vaikka voitaneen sanoa, että eri lajeilla on erilaisia esiintymisen muotoja (esim. joidenkin lintulajien soidintanssit tai ihmisapinoiden mahtailuesitykset, käsittääkseni teeskentely ja huijaaminenkin onnistuvat muiltakin kuin ihmisiltä). Rosenthalin ajatus eläinesiintyjyydestä poikkeaa jyrkästä kannasta, jonka mukaan muut kuin ihmiset eivät voi esiintyä (vai näytellä). Miten itse ajattelet? Ja eikö muuten ole hassua, että tässäkin asiassa muilta eläimiltä viedään toimijuus: he voivat kyllä olla ihmisten katseen kohteena, mutta minkäänlaisia itsenäisiä toimijoita he eivät ole.

Maija Linturi:

Me viittaamme esityksessä Rosenthalin aikalaiseen, esitystutkija Richard Schechneriin. Schechnerillä on ollut suuri vaikutus siihen, että esitys alettiin ymmärtää laajempana ilmiönä kuin vain ns. taide-esityksinä. Schechner luki esityksiksi kaikenlaiset ihmisyhteisöjen rituaalit ja seremoniat kuten siirtymäriitit, urheilutapahtumat, oikeudenkäynnit jne. Samalla kun Schechner avasi esityskäsitystä, hän kuitenkin myös asetti sille rajat. Esitys on nimenomaan ihmisten toimintaa, joskin hän on valmis myöntämään, että joillain ihmisapinoilla voi olla jotain esitykseksi tulkittavaa. Voi olla että nykytiedon valossa Schechner voisi olla valmis myöntämään ”esiintymiskyvyn” myös joillekin muille eläinlajeille. Se ei kuitenkaan muuta asetelmaa, jossa esitys määritellään ihmislähtöisesti. Muiden eläinten tehtäväksi jää sitten todistaa, että he täyttävät meidän asettamamme kriteerit.

”Rosenthalille on itsestäänselvää, että eläimet voivat ja osaavat esiintyä, jossain mielessä paremmin kuin ihmiset.”

Rosenthal ei tällaisista rajanvedoista hirveästi perustanut. Hän on kertonut haastatteluissa ja myös itse kirjoittamissaan teksteissä, että hän on lapsesta asti tuntenut voimakasta yhteyttä toisenlajisiin eläimiin, usein voimakkaampaa kuin toisiin ihmisiin. Yhdessä vaiheessa hänellä oli lemmikkirotta nimeltä Tatti Wattles, jonka kanssa hän usein esiintyi ja josta hän sittemmin julkaisi oman kirjankin. Myös Rosenthalin koirat kulkivat hänen mukanaan kaikkialla, esityksissä, luennoilla, gallerioissa.

Vaikuttaa siltä, että Rosenthalin suhtautuminen toisenlajisiin eläimiin ja esitykseen oli tavallaan aika mutkaton. Hänelle on itsestäänselvää, että eläimet voivat ja osaavat esiintyä, jossain mielessä paremmin kuin ihmiset. Erityisesti opettaessaan näyttelijäopiskelijoita Rosenthal havaitsi, miten liiallinen itsetietoisuus ja vertailu toisiin estää ihmisesiintyjiä yltämästä parhaaseen suoritukseen. Muilla eläimillä ei tällaisia ongelmia ole, he eivät kykene astumaan itsensä ulkopuolelle vaan ovat aina omia itsejään. Juuri se tekee heistä Rosenthalin mukaan niin hyviä esiintyjiä.

Minun ajatuksiini eläimistä ja esityksestä/esiintymisestä on vaikuttanut erityisesti jo aiemmin mainittu Laura Cull, jonka mukaan Schechner ei mennyt esityksen määritelmässään tarpeeksi pitkälle. Cull ehdottaa esityksen määritelmän avaamista toisenlajisille toimijuuksille, jolloin koko kysymys eläinten esiintyjyydestä muuttaa muotoaan. Sen sijaan että kysyttäisiin, osaavatko eläimet esiintyä (ihmisten antaman määritelmän mukaan), kysytäänkin esimerkiksi miten tai missä he esiintyvät. 

Laura Gustafsson:

Vieraissa tuodaan esiin havainto siitä, miten aidot toisenlajiset eläinyksilöt ovat korvautuneet jälkiteollisessa yhteiskunnassa erilaisilla eläinten representaatioilla tai karikatyyreillä, kuten piirroshahmoilla, maskoteilla ja vaikkapa eläinten mukaan nimetyillä brändeillä. Ja tämäkin on kapitalismin syytä?

Maija Linturi:

Heh, eikös kaikki ole? Kapitalismia ja teollistumista syytti erityisesti taidehistorioitsija John Berger, johon myöskin viittaamme Vieraissa. Hänen esseensä ”Miksi katsoa eläimiä?” ilmestyi vuonna 1980 – teksti on tänä vuonna julkaistu suomeksikin samannimisessä kokoelmassa. Voisi ehkä sanoa, että essee on saavuttanut jonkinlaisen kulttiaseman monien eläinten tai eläinaiheiden kanssa työskentelevien taiteilijoiden parissa. Se on tavallaan vähän hassua, sillä essee on ensinnäkin jo aika vanha, ja toiseksi se ei täytä minkään tieteellisen julkaisun kriteerejä. Berger ei pahemmin viittaile muihin ajattelijoihin, vaan ikään kuin yksityisajattelee suuren tarinan siitä, miten eläimet karkotettiin ihmisten keskuudesta. 

”Eikös kaikki ole kapitalismin syytä?”

Bergerin mukaan teollistumista ja kapitalismia edeltäneenä aikana ihmiset ja eläimet elivät rinnakkain, jolloin heidän välillään valitsi välitön yhteys. Yhteys muodostui katseen kautta: ihminen katsoi eläintä ja eläin vastasi katseeseen. Eläimen katseessa ihminen sitten tunnisti paitsi eläimen toiseuden, myös sen, että hän itse oli ”toinen” tuolle eläimelle. Teollistumisen myötä eläimet karkotettiin ihmisten välittömästä läheisyydestä tehtaisiin, eläintarhoihin ja villieläinreservaatteihin. Oikeat eläimet ajettiin marginaaliin, ja heidän tilalleen tuli erilaisia representaatioita. Niiden kautta eläimen toiseus otettiin haltuun ja kesytettiin, tehtiin naurettavaksi. 

Bergerin eläinkuva on aika romanttinen. Hän lukee myös lemmikkieläimet kuten kissat ja koirat ennemmin representaatioiden kuin oikeiden eläinten joukkoon, joten häneen Main läsnäolo näyttämöllä tuskin olisi tehnyt vaikutusta. Ajatus oikeiden eläinten korvautumisella representaatioilla kuitenkin resonoi edelleen. Teatteri on yhdenlainen representaatioiden tuotantolaitos, ja siten osavastuussa siitä, millaista kuvaa ja ymmärrystä eläimistä meidän kulttuurissamme on rakennettu.

Laura Gustafsson:

Omasi ja Eliökollektiivin teokset ovat paitsi itsessään äärimmäisen mielenkiintoista taiteellista tutkimusta, niin niiden taustalla vaikuttaisi myös olevan vahva tieteellinen pohja. Miten sovitat tutkimuksen taiteeseen ja miten onnistut tekemään sen niin ihailtavan helposti lähestyttävällä tavalla?

Maija Linturi:

Ihanasti sanottu, kiitos! Tähän ehkä vaikuttaa se, että innostun herkästi kun luen tai opin uusia juttuja tai löydän yhteyksiä näennäisesti toisiinsa liittymättömien asioiden välillä. Tutkimustieto kiinnostaa siksikin, että erityisesti toisenlajisten eläinten kanssa toimiessa yritän ymmärtää, miten he käyttäytyvät, viestivät ja niin edelleen. Ajattelen, että tutkimustieto antaa tälle jonkinlaisen perustan, vaikka sillä on tietysti myös rajoitteensa.

Samalla tiedostan, että erityisesti luonnontieteelliseen tutkimukseen liittyy kaikenlaisia ongelmia ja historiallista taakkaa, eikä taiteellisen työn ja tutkimustiedon yhdistäminen ole aina kovin yksinkertaista. Taide–tiede-yhteistöissä käy kai aika helposti niin, että taiteesta tulee jonkinlainen tieteellisen tiedon viestintäkanava. Itse kriiseilen usein sen ristiriidan kanssa, että samalla kun yritän tehdä esityksiä yhdessä toisenlajisten eläinten kanssa, koen niin suurta tarvetta käyttää hyvin ihmistyypillistä kommunikaation muotoa eli kieltä ja puhetta. Tästä syystä käytän myös aika paljon aikaa tasapainon etsintään, eli mitä voi ilmaista muuten kuin puheella ja mitkä asiat ovat niitä, jotka haluan sanoa ääneen.