Työ kuin paha uni
Viisitoista vuotta maatalouslomittajana työskennellyt herää yhä painajaisiin, joiden näyttämöinä toimivat navetat ja sikalat. Toiseen eläimeen kohdistettu väkivalta voi jättää jälkeensä syyllisyyden ja trauman, vaikka kaikki olisi tapahtunut lain puitteissa, viisaampien neuvojen mukaisesti.
Mieleeni on jäänyt ohikiitävä hetki sikalassa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Se oli viimeinen kerta, jolloin ajattelin tuotantoeläimen – pienen rääpäleporsaan – olevan itsessään arvokas olento, sen ainutlaatuisella elämällä olevan merkitystä. Tunnistin porsaan silmien takana toisen sielun. Mielessäni kävi ajatus, että otan porsaan kotiini ja pelastan sen pienen arvokkaan elämän. Sitten tulin järkiini enkä enää koskaan antanut itseni miettiä tuollaisia. Tiesin, että porsaita tulisi tämän yhden jälkeen tuhansia. Vielä vähemmän annoin itseni nähdä nautoja samalla tavalla. Vasikka olisi ollut aivan liian iso kotiin vietäväksi.
Kollegani löivät porsaiden päät metalliaitaan. Tunsin itseni huonoksi työntekijäksi, koska en pystynyt pakolliseen työtehtävään. Olisin halunnut pystyä. Sehän oli porsaiden parhaaksi, niiden elämä oli pelkkää kitumista.
Tuotantoeläimistä ei juuri kukaan välitä.
Koen itseni ylireagoivaksi liioittelijaksi, kun kerron traumatisoituneeni työssäni eläintuotannon parissa. En vieläkään osaa ihan rehellisesti sanoa, pitääkö se paikkaansa. Olenko traumatisoitunut?
En ole käynyt navetassa kohta kymmeneen vuoteen. Silti näen vieläkin painajaisia siitä, että palaan navettatöihin. Pahinta painajaisissa on työn määrä. Menen uuteen navettaan. Siellä on parsia ja lehmiä loputtomiin, ja lypsy kestää tuntikausia. Tai lypsyrobotin käsivarsi runnoo minut, enkä pääse pakoon. Traktori ajaa päälleni. Parin viikon takaisessa unessa keräilin sikojen raatoja ja palasia yhteen kasaan.
Ensisijaisen painajaisenihan kuuluisi olla tuotantoeläinten kärsimys, mutta niin ei ole. Näen kyllä unia, joissa jätän lemmikkieläimiä ilman hoitoa. Hamstereita, kaneja, marsuja, milloin mitäkin. Osa niistä kuolee nälkään. Tunnen häpeää ja syyllisyyttä. Johtuuko se siitä, että lemmikkieläimet ovat valtaosalle ihmisistä tärkeitä ja niiden arvo yksilöinä tunnustetaan yleisesti? Jos hoitaisin lemmikkiä huonosti, minua pidettäisiin huonona ihmisenä. Tuotantoeläimistä ei sen sijaan juuri kukaan välitä.
Olen viime vuosina lukenut paljon sodista. Sotien traumatisoimista ihmisistä, natsien julmista teoista ja suomalaisten sotatraumoista. En vertaa itseäni sodissa traumatisoituneisiin ihmisiin, mutta eräs kohtaus dokumentista Ordinary men jäi ikuisesti mieleeni. Eräs SS-sotilas ei halunnut ampua juutalaislapsia, vaan ainoastaan aikuisia. Toinen sotilas taas ajatteli lasten ampumisen olevan heidän omaksi parhaakseen, koska eihän heillä ole enää vanhempiakaan. Dokumentissa käytiin läpi mekanismeja, joilla saksalaiset sotilaat saatiin tekemään se, mitä he tekivät. Oli velvollisuudentuntoa, työtovereiden säästämistä vaikeilta työtehtäviltä. Oli uhrien epäinhimillistämistä. Auktoriteettien pelkoa. Ajattelun ulkoistamista ”viisaammille”. Monet mekanismeista tuntuivat tutuille. En epäile, etteikö minuakin olisi saatu toimimaan ohjeiden mukaan, jos olisin ollut nuori mies toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Olisinko yksin nuorena ihmisenä noussut vastustamaan auktoriteetteja ja yleistä mielipidettä? Tuskin. Olisin varmasti suojellut mieltäni ajattelemalla, että toimin pakon edessä ja kaikkien parhaaksi. ”Joku muu tekee työn, jos en minä.” Niin kuin minä ajattelin silloin, kun kastroin porsasta ilman kivunlievitystä.
”Joku muu tekee työn, jos en minä.”
Teurastamotyöntekijöiden traumaperäinen stressihäiriö on tutkittu, olemassaoleva asia. Onhan se loogistakin, koska tunteiden peilausta tapahtuu myös ihmisen ja muiden eläinten välillä. Teurastamotyöntekijä riistää hengen tuntevalta olennolta, jota katsoo lähietäisyydeltä silmiin. Tai en tiedä katsooko, itse todennäköisesti haluaisin vältellä katsekontaktia.
Sotakirjallisuudesta olen oppinut, että sotiminen on tänä päivänä henkisesti helpompaa ja hieman vähemmän traumatisoivaa. Aseilla pystytään ampumaan yhä kauemmas eikä vihollista tarvitse katsoa läheltä – parhaimmillaan tappaminen tehdään etäohjatuilla laitteilla, eivätkä tunteet todellakaan pääse peilautumaan.
Kuinka moni söisi lihaa, jos eläin pitäisi itse tappaa? Seistä vieressä ja katsoa silmiin, tappaa olento, joka ei halua kuolla?
Silloin kun vielä söin eläimiä, suunnittelin kasvattavani kaneja saadakseni ”eettisempää” lihaa. Netissä oli yksityiskohtaiset ohjeet kanin hengiltä ottamiseen. Ne eivät kuitenkaan valmistaneet siihen, miten kamala kokemus kanin tappaminen oli. Minulla ei ole muistikuvia tappamisen jälkeisiltä hetkiltä: kuka nylki ja paloitteli kanin, söinkö sitä. Kaninkasvatus jäi siihen.
”Olen työntänyt empatian tuotantoeläimiä kohtaan mieleni perukoille.”
Lienee sanomattakin selvää, että en enää syö eläinkunnantuotteita. Mietin vain, miksi en lopettanut jo aiemmin. En ajatellut tekeväni mitään väärää, koska kaikki muutkin tekivät niin. Vieläkin minun on silti vaikea löytää empatiaa tuotantoeläimiä kohtaan. Olen työntänyt sen jonnekin mieleni perukoille, ja se pakenee yhä kauemmas saavuttamattomiini. Ehkä niin on minulle parempi.
Onneksi maailma muuttuu. Toivon, että jonain päivänä eläintuotantokin on historian kirjoissa vain yksi niistä luvuista, joissa kerrotaan ihmiskunnan pahoista teoista.
Asian arkaluonteisuuden vuoksi Hilja Kerimäki kirjoittaa kokemuksistaan salanimellä.
Hiljan ja suomalaisen eläintuotannon tarinaa kerrotaan myös Kerimäen omakohtaisessa, yhdessä Laura Gustafssonin kanssa kirjoittamassa Maitotyttö-kuunnelmasarjassa.