
Osallistuin lauantaina 14.9.2024 Turkistarhaus historiaan -kansalaisaloitetta tukevaan marssiin Rautatientorilta Eduskuntatalolle. Kanssani käveli parisataa muuta, huusimme iskulauseita ja pidimme ja kuuntelimme puheenvuoroja Eduskuntatalon portailla. Kyltteihin painetut kuvat sairaista ketuista ahtaissa verkkohäkeissään palauttivat mieleeni sen tuskan, jota näin työssäni, kun tein eläinsuojelutarkastuksia turkistarhoille.
Ääni käheytyi.
Melkein satoi.
Melkein tuntui toiveikkaalta, kun kolme kansanedustajaakin oli saapunut paikalle ja ilmaisi käsityksensä siitä, että turkistarhaus on saatava lopetettua.
Kun kansalaisaloite vuosi sitten julkistettiin, 50 000 ihmistä allekirjoitti sen samana päivänä ja toiset 50 000 vielä samalla viikolla. Eläinlääkäriliitto vaatii turkistarhauksen kieltämistä. Suuri osa kansanedustajista on ilmaissut kantanaan, että turkistarhaus tulee lakkauttaa.
Tästä huolimatta Maa- ja metsätalousministeriö on osoittanut turkistarhaajille massiiviset tuet sen jälkeen, kun tarhat osoittautuivat lintuinfluenssan hautomoiksi ja niillä tapettiin satoja tuhansia eläimiä kiireellisissä joukkolopetuksissa. Tarhaajille maksetaan tarhojen suojaaminen linnuilta, mikä on toimenpide, joka heidän olisi lainsäädännön nojalla pitänyt tehdä itse ja omalla kustannuksellaan. Tarhaajille korvataan heidän omasta laiminlyönnistään johtuvat kulut, joita seuraa muun muassa eläinten lopetuksista, raatojen hävityksestä, tarhojen puhdistuksesta ja uusien eläinten hankkimisesta.
Turkistarhausta tekohengitetään valtion tuilla samaan aikaan kun muualla yhteiskunnassa leikataan vammaispalveluista, vanhustenhoidosta ja viimesijaisista tuista.
Jotkut turkistarhaajat ovat kertoneet, että vaikka he haluaisivat lopettaa tarhaamisen, turkistuottajien liitto painostaa heitä jatkamaan. Turkistarhausta tekohengitetään valtion tuilla samaan aikaan kun muualla yhteiskunnassa leikataan vammaispalveluista, vanhustenhoidosta ja viimesijaisista tuista.
Olen osallistunut jäsenenä ja varajäsenenä Eläinlääkäriliiton eläinsuojeluvaliokuntaan vuodesta 2014 ja Maa- ja metsätalousministeriön nimittämään Seura- ja harrastuseläinten neuvottelukuntaan vuodesta 2021. Kummassakin toimielimessä olemme kirjoittaneet lausuntoja lakiuudistuksiin.
Näistä keskeisin on ollut eläinsuojelulain uudistus, tuloksena uusi Laki eläinten hyvinvoinnista, joka tuli voimaan vuoden 2024 alusta lukien – tuttavallisemmin hyvinvointilaki ja osuvammin hv-laki tai pahoinvointilaki.
Lakiuudistusta valmisteltiin usealla lausuntokierroksella toistakymmentä vuotta. Tavoitteena oli ”maailman paras eläinsuojelulaki”, ja lain periaatteisiin kirjattiinkin yleviä premissejä, kuten eläinten kunnioitus ja hyvä kohtelu. Lopulta tulokseksi saatiin kuitenkin joukko sekavia pykäliä, joilla eläinten hyvinvointia ei turvata, vaan määritellään ehdot ja tavat, joilla eläimiä voi vaurioittaa henkisesti ja fyysisesti ja rajoittaa niiden kaikista välttämättömimpiä tarpeita: liikkumista, ravinnon ja veden saantia sekä sosiaalista käyttäytymistä.
Uuden lain tultua voimaan porsaalta saa edelleen repiä kivekset irti, kunhan muistaa samalla antaa sille yhden annoksen tulehduskipulääkettä, nautaa saa edelleen pitää parteen kytkettynä ja emakon saa sulkea kääntymisen ja kävelemisen estävään porsitushäkkiin.
Kaikesta tästä huolimatta olen kokenut roolini virkaeläinlääkärinä, eläimiin kohdistuvan rikollisuuden tutkijana ja valio- ja neuvottelukuntien jäsenenä merkityksellisenä. Olen halunnut uskoa, että olen mukana kääntämässä laivaa, tuskallisen hitaasti, mutta kuitenkin, ja että kun kurssia on kerran muutettu, muutos etenee yhä nopeammin.
Mutta uusimpana Maa- ja metsätalousministeriön hengentuotteena olemme saaneet lausuttavaksi asetuksen tuotantokanien hyvinvoinnista. EU:ssa teurastetaan satoja miljoonia kaneja vuodessa, ja ne tuotetaan lähinnä Keski- ja Etelä-Euroopan valtavissa kasvattamoissa. Suomessa tuotanto on toistaiseksi pientä, ja nyt sille halutaan laatia säännöt.
Tällä hetkellä kanien pidosta säädetään vain niin sanotussa lemmikkiasetuksessa. Sen mukaan kani tarvitsee sen painosta riippuen 0,12–0,45 neliömetriä liikkumatilaa, jos sitä pidetään yhdessä toisten kanien kanssa, ja hiukan enemmän, jos se elää yksin, mikä jo itsessään on henkistä väkivaltaa sosiaalista yhdyskuntaeläintä kohtaan. Uuden hyvinvointilain nojalla kania saa kuitenkin pitää myös tuotantoeläimenä, kuten vaikkapa marsua, kultahamsteria ja gerbiiliäkin.
Kun luin ministeriön luonnoksen uudesta tuotantokaniasetuksesta, olin vähällä purskahtaa itkuun.
Työssäni olen nähnyt lukemattomia lemmikkikaneja, jotka ovat kyhjöttäneet apaattisina lainsäädännön vaatimukset täyttävissä häkeissään – ja olleet omistajiensa mielestä mukavan rauhallisia seuralaisia. Omistajilla ei näytä olevan aavistustakaan siitä aktiivisesta, uteliaasta, salamannopeasta ja huikean sosiaalisesta eläimestä, jonka tahdon ja elämänhalun he ovat nitistäneet. Asetusten uudistamisella olisikin kova kiire niin sanottujen häkkieläinten eli jyrsijöiden, kanien ja lintujen auttamiseksi.
Kun luin ministeriön luonnoksen uudesta tuotantokaniasetuksesta, olin vähällä purskahtaa itkuun.
Älykäs, vilkas, herkkä ja tunteva eläin puristetaan ahtaaseen tilaan, alistetaan ja ruhjotaan henkiseksi ja fyysiseksi raunioksi ihmisen huvin ja ahneuden nimissä.
Kesti hetken ennen kuin tajusin, miksi teksti kuulostaa niin tutulta: se on yhdistelmä turkiseläinasetusta, broileriasetusta ja lemmikkiasetusta, joissa kaikissa älykäs, vilkas, herkkä ja tunteva eläin puristetaan ahtaaseen tilaan, alistetaan ja ruhjotaan henkiseksi ja fyysiseksi raunioksi ihmisen huvin ja ahneuden nimissä.
Asetusluonnosta lukiessa hyvinvointia on vaikeaa löytää. Jälleen on kyse pahoinvointilain nojalla annettavasta pahoinvointiasetuksesta.
Näyttää siltä, että kanit ollaan heittämässä niihin häkkeihin, jotka ovat jääneet kettutarhoilla tyhjiksi. Häkkien verkkopohja kaipaa vain osittaista tiivistämistä ja kerroksen olkea ja kas, kanihäkki on valmis. Asetuksen mukaan häkeissä olisi syytä olla myös makuuhyllyjä, jotka kätevästi kettuhäkeistä jo löytyvät. Asetusluonnokseen on kopioitu tekstiä suoraan nykyisestä turkisasetuksesta, ja niinpä siinä puhutaan esimerkiksi tarha-alueesta, jolla ei suinkaan tarkoiteta kanien lajityypilliset tarpeet mahdollistavaa ulkotarhaa, vaan aluetta, jolla kanien pitopaikat sijaitsevat. Tarha-alueella karanneita kaneja pyydetään ansoilla.
Kanien hyvinvoinnin ja pitopaikan tarkastamista säätelevä pykälä määräisi, että kuolleet kanit poistetaan pitopaikasta viipymättä. Tällaisia mainintoja viljellään asetuksissa vain niiden eläinten kohdalla, jotka ovat kooltaan pieniä ja hinnaltaan halpoja ja joita pidetään valtavia määriä tappavan ahtaissa oloissa: broilerien, munijakanojen ja kalkkunoiden.
Perustelumuistiossa on kyllä kauniita mainintoja esimerkiksi kanin tarpeesta liikkua ja loikkia, nousta pystyasentoon, elää yhdyskunnassa ja optimaalisessa 15–20 asteen lämpötilassa. Jopa itse lakitekstissä muistetaan kaivamisen ja jyrsimisen mahdollisuus. Mutta numeroiden ääreen kannattaa pysähtyä; ne ovat kovia ja vastaansanomattomia, ja kun sentit loppuvat, vastassa on kylmää metallia.
Asetuksen mukaan imettävälle emokanille poikasineen riittää 0,9 neliömetriä tilaa.
Mutta huonoin tilanne on nuorella kanilla, jonka ihmiseläin on nimennyt lihakaniksi tai teuraskaniksi: niiden häkissä on oltava tilaa vain 0,35 neliömetriä kania kohden. Teuraskanien kohdalla olisi myös sallittua poiketa jatkuvan vedensaannin vaatimuksesta: jos niiden vesi jäätyy, niin voi voi. Kunhan vettä tarjotaan kolmesti päivässä eikä kieli jäädy kiinni vesiastiaan, niin olkoon.
Sama toistuu esimerkiksi turkiseläinten suojelusta annetussa asetuksessa: keväästä syksyyn elävät pennut, joista turkikset revitään, eivät tarvitse pesäkoppia tai jatkuvasti saatavilla olevaa juomavettä, ja niiden häkkien pinta-alavaatimus on vielä pienempi kuin pidempään elävillä siitosketuilla. Eli mitä lyhyempi elämä on, sitä karummissa olosuhteissa se saadaan viettää.
Logiikka on tämä: jos joku joka tapauksessa tapetaan jo lapsena, mitä haittaa on siitä, että hän elää lyhyen elämänsä janoisena, suojattomana, kylmissään ja ahtaassa tilassa?
Olen kuullut saman perustelun useita kertoja: broilerihan elää vain muutaman viikon, turkiskettu muutaman kuukauden – niiden olosuhteilla ei ole niin suurta väliä kuin vaikkapa lypsylehmän, joka elää keskimäärin viisi vuotta, kunnes se ei enää jaksa tuottaa luonnottomia määriä maitoa.
Logiikka on tämä: jos joku joka tapauksessa tapetaan jo lapsena, mitä haittaa on siitä, että hän elää lyhyen elämänsä janoisena, suojattomana, kylmissään ja ahtaassa tilassa?
Tavallinen arkimoraali sanoo, että siitä on paljonkin haittaa.
Mutta näin me toimimme. Ihmiset lahjoittavat rahaa järjestöille, jotta vakaviin sairauksiin kuolevat lapset saisivat mahdollisimman paljon lievitystä kärsimyksiinsä uusimman teknologian avulla ja iloa vaikkapa vierailevasta klovnista. Ja samat ihmiset pitävät eläinlasten kärsimystä sitä vähemmän merkityksellisenä, mitä nuorempana nuo hauraat olennot tapetaan, ja syövät hyvällä halulla kuusiviikkoista broileria tai kuusikuista lammasta tai porsasta.
Me olemme ahneita toisten olentojen lihalle ja iholle, ja me olemme valmiita kieltämään sen, mikä meitä yhdistää näihin olentoihin: niiden sielun ja tuntoisuuden, herkät aistit ja tuskan, jota ne kokevat, kun ne suljetaan kylmään, ahtaaseen, kovaan.
Tämä on saatava loppumaan. Turkistarhaus tulee saattaa historiaan. Kanien laajamittainen tarhaus tulee estää ennen kuin se alkaa.
Me olemme turkistarhauksen lopettamisen sijaan säätämässä uutta asetusta, joka altistaa jälleen uuden eläinlajin samalle kärsimykselle kuin ketun, minkin, hillerin, rämemajavan, supikoiran ja soopelin.
Tämä on saatava loppumaan. Turkistarhaus tulee saattaa historiaan. Kanien laajamittainen tarhaus tulee estää ennen kuin se alkaa.
***

Elli Valtonen
Eläinlääkäri, kirjailija ja väitöskirjatutkija / Eläinoikeusakatemian neuvonantaja
Julkaistu 2.10.2024