Miksi suru tuotannossa tapettujen eläinten puolesta on tabu?

Kesällä 2025 tapahtui jotakin hätkähdyttävää. Eläinoikeusakatemia tuotti Surunvalittelu-taideperformanssin, jossa kaksi henkilöä itkee avoimesti kaupan liha-altaiden äärellä. Kun video performanssista julkaistiin sosiaalisessa mediassa, oli seuraus poikkeuksellisen raju.

Kehujen ja kannustuksen ohella performanssi sai osaksensa vyöryn halventavia, ivaavia, raivokkaita ja jopa väkivallalla uhkaavia kommentteja. Kommenttien viesti oli: tuotannossa tapettuja eläimiä ei saa surra ja vain ”hullut” tekevät niin. Joidenkin mukaan nämä ”hullut” tulisi ”viedä saunan taakse” tai heidän päälleen ”tulisi virtsata”. Viestien laatu oli paikoittain hälyttävän hyökkäävä ja uhkaava.

Siinä, missä kuolleiden koirien suremisesta puhutaan mediassa myönteisesti, suru tuotannossa kuolleiden eläinten vuoksi on asia, josta halutaan vaieta ja johon kohdistetaan jopa aggressiivista, avointa pilkkaa.

Samoihin aikoihin Eläinoikeusakatemia otti yhteyttä mediaan, tavoitteena esitellä Mäntän Kuvataideviikkoilla nähtävää Surutyö-taidekokonaisuutta, joka käsittelee eläinsurua ja johon Surunvalittelu sisältyy. Media oli kuitenkin haluton nostamaan aihetta esille, aivan kuin toimittajistakin tuntuisi perin kiusalliselta ja oudolta, että joku itkee liha-altaiden luona tai suree tuotannossa tapettuja eläimiä. Jopa muutamat vegaanit ilmaisivat performanssin suhteen tuohtumusta ja toivoivat, että eläinsuru ilmaistaisiin vähäeleisesti ja yksityisesti, enemmän tai vähemmän piilossa.

Ilmiö on kiinnostava. Siinä, missä kuolleiden koirien suremisesta puhutaan mediassa myönteisesti, suru tuotannossa kuolleiden eläinten vuoksi on asia, josta halutaan vaieta ja johon kohdistetaan jopa aggressiivista, avointa pilkkaa. Tälle vaientamiselle löytyy myös tutkimusnäyttöä: suru sikojen, kanojen, nautojen ja muiden ruoaksi kasvatettujen eläinten puolesta on harvinaista. (Gillespie 2016).

Miksi juuri suru eläinteollisuuden äärellä on yhteiskunnassa niin vaiettu, piilotettu ja stigmatisoitu asia, omanlaisensa tabu?

Surunarvoisuus

Filosofi ja kulttuuriteoreetikko Judith Butler on tullut tunnetuksi käsitteestään ”surunarvoisuus” (engl. ”grieavability”). Hän väittää, että surunarvoisuus on poliittista valuuttaa. Kun kuvaat yhden joukon ihmisiä surunarvoisiksi ja samalla kiistät toisen ihmisjoukon surunarvoisuuden, ilmaiset poliittista näkemystä siitä, keiden elämällä on väliä. Butlerin mukaan suru onkin aina ennen kaikkea poliittista – sillä osoitetaan kohti muiden arvoa. (Butler 2009.)

Butlerin ajatukset ovat tässä hetkessä hätkähdyttävän purevia. Surun poliittinen voima näkyy esimerkiksi Ukrainaa ja Palestiinaa koskevissa keskusteluissa: joillekin Ukrainassa kuolleet lapset ovat ehdottomasti surunarvoisia, kun taas suru Palestiinassa kuolleiden lasten vuoksi saatetaan piilottaa tai jopa kiistää. Kutsumalla surua vain tietynlaisia ihmisiä kohtaan tuotamme hierarkiaa siitä, millaisilla ihmiselämillä on moraalista merkitystä – ja tämä taas mahdollistaa tarkoitushakuista politiikkaa.

Eläinsuru on nimenomaan arvon ilmaisua.

Kulttuuritutkija James Stanescu on soveltanut Butlerin väitteitä eläinkontekstiin ja väittää, että myös eläinsuru on nimenomaan arvon ilmaisua. Kun suren tapettua sikaa tai kanaa, tunnistan paitsi tämän surunarvoisuuden, myös moraalisen arvon omanlaisenaan tietoismielisenä yksilönä. Eläinsuru onkin lopulta huolenpitoa, toisen arvon kunnioittamista, halua vaalia yhteyttä muihin eläimiin ja luontoon. (Stanescu 2012.)

Ennen kaikkea eläinsuru on poliittista. Surressamme tuotannossa tapettuja eläimiä julkisesti, teemme tiettäväksi heidän arvonsa yksilöinä. Jos taas kieltäydymme suremasta näitä eläimiä ja jopa tulistumme heidän vuokseen koetusta surusta, kiistämme ja mitätöimme tuon arvon. Suru on siis eläimiä koskevan politiikan valuuttaa, keino osoittaa kohti tai kiistää toisenlajisten olentojen moraalinen merkitys.

Eläinsuru on tabu juuri sen moraalisen ja poliittisen voiman vuoksi.

Surunarvoisuus-käsite selittää, miksi moni ei tahdo surra tuotannossa käytettyjä eläimiä. Väitän, että eläinsuru on tabu juuri sen moraalisen ja poliittisen voiman vuoksi. Yhteiskunta, joka tappaa teollisessa tuotannossa vuosittain reilusti yli 80 miljoonaa maaeläintä (ja tämän lisäksi valtavan määrän kaloja sekä muita olentoja), sivuuttaa rajusti ja systemaattisesti toisenlajisten eläinten arvon. Eläinsuru on tuon sivuuttamisen vastavoima. Se alleviivaa sikojen, nautojen, kanojen ja muiden eläinten arvoa yksilöinä ja ilmaisee: heitä on kohdeltava paremmin, tuhoamatta. 

Eläinsuru tuokin toisenlajisten eläinten arvoa kokemuksellisesti ja siten voimakkaasti esille. Siksi se on kiistettyä, piilotettua, kiellettyäkin. Olisi nimittäin varsin kiusallista tunnistaa niiden eläinten arvo yksilöinä, jotka pakotetaan ahtaisiin karsinoihin tai häkkeihin, ja jotka lähetetään teurastamolle jo aivan nuorina.

Kapinallinen suru

Jos eläinsuru on tabu, on sen aktiivinen esilletuominen kapinallinen teko. Stanescun mukaan eläinsuru onkin toimintaa muiden olentojen arvon kiistämistä vastaan, keino kyseenalaistaa eläinten huono asema. (Stanescu 2012.) Juuri tästä syystä me tarvitsemme eläinsurua. Mikäli tahdomme yhteiskunnan viimein tunnistavan myös muiden lajien ja eläinyksilöiden moraalisen merkityksen, on meidän opittava suremaan heidän kuolemaansa, kapinoitava surun kautta.

Tarvitaan näkyväksi tehtyä surua, joka lähettää yhteisölle kirkkaasti ilmaistun kannanoton: myös tuotannossa kasvavan eläinyksilön elämällä on itseisarvoa.

Jotta eläinsuru olisi kapinana tehokasta, on sen oltava julkista. Yksityinen ja piilotettu suru ei nimittäin viesti arvoja muille, eikä siten vaikuta yhteiskunnan asenteisiin. Sen sijaan tarvitaan näkyväksi tehtyä surua, joka lähettää yhteisölle kirkkaasti ilmaistun kannanoton: myös tuotannossa kasvavan eläinyksilön elämällä on itseisarvoa.

Mutta miten kapinoida ja tehdä surusta julkista? Yksi ilmeinen keino ovat jaetut, julkiseksi tehdyt sururiitit (Barnett 2022). Olenkin yhdessä ympäristötutkija Panu Pihkalan kanssa väittänyt, että erilaiset eläinsurun rituaalit ovat kokemuksellinen tapa viestiä toisenlajisten eläinten arvosta muille ja suostutella ihmisiä tulemaan eläineettisistä teemoista tietoisiksi. (Pihkala & Aaltola 2025.)

Onkin kysyttävä, missä on julkinen eläinsuru? Missä eläinsurun riitit?

Valitettavasti Suomessa ei kuitenkaan ole eläintuotannossa tapetuille eläimille omistettuja muistomerkkejä, muistokirjoituksia tai muita surun tyypillisiä julkisia ilmauksia. Onkin kysyttävä, missä on julkinen eläinsuru? Missä eläinsurun riitit?

Juuri tästä syystä Surunvalittelu-performanssi oli erittäin tarpeellinen ja tervetullut. Se oli harvinainen yritys ritualisoida ruoaksi kasvatettuja eläimiä koskevaa surua ja tehdä se julkiseksi. Surunvalittelun kohtaama iva ja kiukku paljastivat, miten kapinallisesta teosta esityksessä olikaan kyse. Rajut vastareaktiot nimittäin kielivät, että johonkin on osuttu – jotakin tärkeää on nyt onnistuttu kommunikoimaan, ja tuo tärkeä viesti koetaan siinä määrin uhaksi, että se halutaan lytätä, ajaa nopeasti alas, estää sitä leviämästä.

Kapina oli siis tehokasta, ja sitä tarvitaan lisää. Mutta mihin sen herättämät vastareaktiot tarkemmin ottaen perustuvat?

Eläinsurun vaikeus ja stigmatisointi

Ympäristöajattelija Aldo Leopold totesi tietoisuuden ympäristötuhosta tarkoittavan, että ihminen joutuu elämään ”haavojen maailmassa” (Leopold 1966, 197). Kun tiedät, mitä luonnolle tapahtuu, näet ympärilläsi paitsi haavoittuvaisuutta, myös haavoja – katoavia metsiä, väheneviä populaatioita, kuolevia lajeja. Se ei ole helppoa. Helppoa ei ole myöskään eläinten ahdingon ja turhan tappamisen tunnistaminen.

Tultuaan eläinten karusta kohtelusta tietoiseksi, ihminen alkaa nähdä ympärillään merkkejä jatkuvasta väkivallasta.

Tultuaan eläinten karusta kohtelusta tietoiseksi, ihminen alkaa nähdä ympärillään merkkejä jatkuvasta väkivallasta. Teurasautoja, joiden sisällä olevien olentojen pelon hän voi kuvitella, valtateiden vierellä apeana loimottavia broilerihalleja ja vakuumimuoviin pakattuja, kauppojen kylmäaltaisiin levitettyjä ruumiinpaloja. Maailma täyttyy haavoista, ja myötätunto viiltää niitä myös ihmiseen itseensä.

Kirjailija J.M. Coetzee on käsitellyt tätä vaikeaa ja vaiettua aihetta novellikokoelmassaan Elizabeth Costello, johon usein palaan. Siinä päähenkilö koettaa kuvata, miltä tuntuu elää ihmiskeskeisessä todellisuudessa sen jälkeen, kun on tullut toisenlajisiin eläimiin kohdistuvasta raakuudesta tietoiseksi. Costello rinnastaa tunteen tilanteeseen, jossa hyväntahtoisesti hymyilevä henkilö kertoisi, että hänen sohvansa on aitoa ihmisnahkaa ja kynttilät ihmissteariinista valettuja. Tilanne olisi absurdi, kauhistuttava, ymmärryksen ylittävä – ja sitä on myös kaupan liha-allas eläinten ahdinkoon havahtuneen mielessä. (Aiheesta lisää, ks. Aaltola 2018.)

Stanescu liittää tämän absurditeetin – nämä haavat – eläinsurun kaihtamiseen (Stanescu 2012). Hän kuvaa vegaania, joka astuu supermarkettiin ja joutuu kohtaamaan kaikkialla ympärillään mitä erilaisimpia silvottuja ruumiinosia ja emoista ryövättyä maitoa. Kun muut kaupassakävijät nostavat näitä asioita ostoskoreihinsa, jää vegaani yksin kauhunsa kanssa, vieraantuu hetkeksi ihmismaailmasta ja selviytyäkseen joutuu kuolettamaan itsestään jotakin äärimmäisen herkkää ja oleellista – eläinsurun. Kuten Stanescu huomauttaa, myös moni vegaani välttääkin eläinsurua eli kaihtaa eläimiin liittyvistä tunteista kenties vaikeinta, koska sen kohtaaminen olisi liian satuttavaa ja raskasta, haavat liian verestäviä.

Eläinsurun läpikäynti on siis vaikeaa. Surressamme liha-altaiden tapettuja ruumiita, joudumme tunnistamaan, miten raskaaseen tuhoon yhteisömme syyllistyykään – ja miten myös läheisemme tai me itse olemme kenties osavastuussa. Eläinsuru vaatii vastuun kohtaamista, jopa äkillisiä vieraantumisen kokemuksia, ihoa naarmuttavien surun rämeikköjen läpi kulkemista.

Tietämättömyys ja stigmatisointi ovat yksi pakokeino.

Ei ihme, että moni haluaa paeta eläinsurua kaikin voimin ja jäädä sen pysäyttävän vaikutuksen ulottumattomiin. Tietämättömyys ja stigmatisointi ovat yksi pakokeino. Tutkimus osoittaa, että monet turvautuvat eläinasioiden kohdalla ”tahalliseen tietämättömyyteen” eli tilaan, jossa he välttelevät itselleen vaikeaa tietoa (Leach 2022). Yksi tahallisen tietämättömyyden metodi on stigmatisointi. Kun joku tarjoaa ihmisille tietoa, jota nämä eivät halua ottaa vastaan, häntä aletaan usein herjata.

”Hullua aktivistia” ei tarvitse kuunnella, ja niin eläinten lihasta elävässä valtakunnassa on kaikki hyvin.

”Hullu!”, saattavat ihmiset silloin älähtää, ”Mikä idiootti!” Stigmatisointi on tehokas tapa torjua epähaluttua tietoa: kun tiedon tuoja esitetään epäluotettavassa valossa, äkisti itse tiedostakin tulee epäilyttävää. ”Hullua aktivistia” ei tarvitse kuunnella, ja niin eläinten lihasta elävässä valtakunnassa on kaikki hyvin.

Tahallista tietämättömyyttä mahdollistava stigmatisaatio on tehokasta myös eläinsurun kohdalla. Hyvin yksinkertainen keino välttää tietoisuutta toisenlajisten eläinten ahdingosta ja kuolemasta on ivata tuota tietoisuutta tukevia tunteita — vaikkapa halventamalla eläinsurua. Tuotannossa käytettyjä eläimiä koskevaan suruun suhtaudutaan siis alentavasti ennen kaikkea sen vuoksi, että sen sisältämä viesti lehmien, sikojen, kanojen ja muiden tapettavien eläinten arvosta halutaan sivuuttaa.

Tuotannossa käytettyjä eläimiä koskevaan suruun suhtaudutaan siis alentavasti ennen kaikkea sen vuoksi, että sen sisältämä viesti lehmien, sikojen, kanojen ja muiden tapettavien eläinten arvosta halutaan sivuuttaa.

Stanescu painottaakin, että suru tuotantoeläinten puolesta on harvinaista juuri siksi, että se on stigmatisoitua. Kyseinen suru herättää ivaa sekä pilkkaa ja siten kokijoissaan myös nolostumista ja häpeää, mikä johtaa koko tunteen ja sen kokijoiden stigmatisointiin. (Stanescu 2012.) Juuri tämän vuoksi myös vegaani saattaa piilottaa eläinsuruaan niin, ettei lopulta enää osaa edes tuntea tai tunnistaa sitä. Samalla eläinsurua kokevan henkilön moraalinen todellisuus kielletään, tukahdutetaan, asetetaan tabuksi.

Väitän, että tässä on perussyy Surunvalittelu-performanssin herättämään vastareaktioon. On vaikea ottaa vastaan tietoa siitä, mitä yhteiskunta eläimille tekee. On raskasta kohdata eläinten turha tuska ja tappaminen. Huomattavasti helpompaa on turvautua tahalliseen tietämättömyyteen ja herjata eläimiä surevia yksilöitä.

Eläinsurun kauneus

Eläinsurun ei kuitenkaan tulisi olla tabu. Eläintuotannossa käytetyt eläimet ovat tutkitusti tietoisia, tuntevia, kognitiivisesti kyvykkäitä olentoja eli yksilöitä, joilla on itseisarvoa. Meidän on aika oppia tunnistamaan tuo arvo, ja tässä eläinsuru on välttämätöntä. Pelkkä älyllinen moraalinen harkinta tai edes myötätunto eivät riitä – tarvitaan myös surua, murhetta menetettyjen puolesta, surutyötä ja sen rituaaleja.

Eläinsuruun voi liittyä vaikeutta ja haavoja, mutta se on ennen kaikkea kauneuden lähde. Jonathan Lear kuvaa taitavasti, miten suru voi heijastaa “kalonia” eli antiikin ajan filosofien käsitettä moraalisesta tai älyllisestä kauneudesta. Lear väittää, että kun pystymme suremaan, osoitamme moraalista kauneutta – on kaunista, ainutlaatuista ja merkityksellistä voida arvostaa toisen elämää siinä määrin, että sen loppuminen aiheuttaa meissä surua. (Lear 2022.)

Eläinsuru on osoitus kalonista, moraalisesta kauneudesta.

Myös eläinsuru on osoitus kalonista, moraalisesta kauneudesta. (Aaltola 2024.) Itse asiassa, mitä kaukaisempia tai sivuutetumpia olentoja pystymme suremaan, sen kauniimpana tuo suru läikkyy. Eikö nimittäin ole huikaisevaa, että lapsi voi kumartua kuolleen linnun äärelle ja tunnistaa tässä arvoa, surra tätä? Ja eikö ole traagisuudessaankin ihmeellistä, että aikuinen voi pysähtyä liha-altaan luokse suremaan eläinyksilöiden tuhottuja elämiä?

Tämä aikakausi kaipaakin selvästi enemmän eläinsurua.

Vaikka eläinsuru voi tuntua niin vaikealta, että moni tahtoo piiloutua siltä tahallisen tietämättömyyden taakse ja ilkkua sieltä käsin surijoita, eläinsuru on lopulta uskomattoman kaunis tunne. Se mahdollistaa moraalia ja on poliittista kapinaa. Se on myös osoitus ihmisyydestä parhaimmillaan eli kyvystä kumartua toisenlajisten ja väheksyttyjen tapettujen äärellä ja tunnistaa, että jotakin tärkeää on menetetty.

Tämä aikakausi kaipaakin selvästi enemmän eläinsurua – ihmisiä, jotka ovat kyllin rohkeita, kapinallisia ja moraaliltaan kauniita uskaltaakseen itkeä liha-altaiden äärellä.