Mahdoton sanoa – haastateltavana näytelmäkirjailija pipsa lonka

Pipsa Lonka luo näytelmäkirjallisuuteen eläimistä kertomisen perinnettä

Matilda Aaltonen:

Näytelmäkirjailija ja dramaturgi Pipsa Lonka, olet nostanut teoksissasi esiin suhdettamme muunlajisiin eläimiin ja käsitellyt eläinkysymyksiä tarkkasanaisesti, syvällisesti ja uraauurtavasti.

Sinulta julkaistiin nyt keväällä kirjana uusi näytelmä PETER ASUI TALOSSA – delfiini pisteestä pisteeseen. Luin kirjasi kesällä yhdeltä istumalta. Olen myös nähnyt kirjoittamasi Toinen luonto -esityksen Juni Kleinin ohjaamana 2019 sekä neljän päivän läheisyys -esityksen ruotsinkielisenä 2021 Susanna Airaksisen ohjaamana ja suomenkielisenä WAUHAUS:n versiona 2023. Haluaisin jutella kanssasi näistä kolmesta teoksesta. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin kysyn, mikä eläinkysymysten käsittelyssä on sinusta kaikista kiehtovinta?

Pipsa Lonka:

Kaikista kiehtovinta… ehkä mahdottomuus ja konventioiden ja kaanonin ohkaisuus.

Mahdottomuudella tarkoitan niitä lukemattomia esteitä, joita eläimen kertomiseen liittyy, sitä hankausta, joka ei-inhimillisen eläimen kirjoittamiseen aina kuuluu. Tämä mahdottoman tehtävän edessä oleilu ja yritykset ehdottaa joitakin tapoja, joilla eläimiä kutsua osaksi näytelmäkirjallisuutta – se itsessään on kiehtovaa.

Konvetioiden ja kaanonin ohkaisuudella puolestaan tarkoitan oman taiteenalani eli näytelmäkirjallisuuden alaa. Eläimistöä ei juurikaan näytelmäkirjallisuudessa ole läsnä, ainakaan temaattisessa keskuksessa. Toki metaforisena puheena eläimistö on kaanonissa läsnä ja myös ihmistettyinä eläinhahmoina. Mutta konkreettiset eläimet eivät siellä juurikaan esiinny. Ja tämä luo tavallaan uutta tilaa, jossa kirjoittaa.

Matilda:

Minulle teoksistasi piirtyy esiin huolella valitut sanat sekä tilat, joita sanat saavat aikaan tai jotka jäävät sanotun väliin. Lukiessani PETER ASUI TALOSSA -kirjaasi huomaan pysähtyväni pohtimaan, miten monitasoisesti kieli on mukana tässä teoksessa. On se ollut sitä muissakin teoksissasi, mutta ehkä kirjamuoto tekee siitä nyt erityisen näkyvän. Ja varmasti myös se, että näytelmässä Peteriksi kutsutulle delfiinille yritetään opettaa englantia, ihmisten kieltä.

Minua kiinnostaisikin, millaisiin varsinkin kielellisiin ratkaisuihin olet päätynyt eläinten kertomisen mahdottomuuden äärellä?

Pipsa:

Käyttämäni kirjalliset keinot liittyvät aina kyseiseen teokseen ja sen erityispiirteisiin ja teemaan. PETER ASUI TALOSSA on näistä kolmesta teoksesta siinä mielessä kielellisesti erityinen, että se käsittelee sanojen, sanoittamisen ja kielellä kertomisen valtaa. Se on koko ajan hyvin tietoinen sanoistaan ja kertomisen aktistaan. Tekstin lähtöasetelmassa on ihmiskertoja, joka jo aloittaessaan kertomisen ja puhumisen tekoa tietää astuvansa epätoivoiselle ja mahdottomalle alueelle. Hän ei oikeastaan haluaisi edes aloittaa, sillä hän tietää, että se on vievä hänet kohtaamaan kertomisen väkivallan. Näytelmän fokus on ihmiskertojassa, joka yrittää ymmärtää Peter-nimisen delfiinin todellisuutta, hänen elämänsä olosuhteiden karmivuutta ja sen kokeen mahdottomuutta, johon Peter joutui osallistumaan: Peteriä kun tosiaan yritettiin opettaa puhumaan englantia.

Kaikkien kolmen näytelmän kohdalla olen pohtinut, miten tuoda eläimen oma ääni ja oma todellisuus läsnäolevaksi kirjoituksessa. Tähän kysymykseen on ainakin kaksi suuntaa, joilla siihen vastata: helpohko ja mahdoton. Eli on ihan mahdollista kuvata niitä konkreettisia kirjallisia keinoja, joita käytän ja sitten on se sanattoman alue, se paikka, jossa eläin on läsnä tilana. Kuvailen näitä molempia hiukan ja aloitan siitä helpommasta:

PETER ASUI TALOSSA näytelmässä olen tuonut Peterin äänen mukaan kirjoittamalla hänen ääniään kuvailevan parenteesin. Ja tarkoitan todellisen, kerran eläneen Peteriksi kutsutun delfiinin dokumentoituja ääniä, joita kuvailen sanoin ja lausein. Nämä äänet ovat kuultavissa hänestä tehdyssä dokumentissa, jonka kanssa koko näytelmä käy keskustelua.

Näytelmässä neljän päivän läheisyys päädyin toiseen ratkaisuun toislajisten eläinten omien äänien tuomiseksi osaksi näytelmää. Näytelmä käsittelee ihmislauman ja lokkiparven suhteita hiekkarannalla, rantaravintolassa ja -hotellissa. Näytelmän viimeinen osa on omistettu kokonaan lokkien omille äänille siten kuin ne lintukirjoissa on foneettisesti ilmaistu. Äänet luovat visuaalisen kuvan lokkiparvesta taivasta vasten, jokainen ääni edustaa yhtä liikkeessä olevaa elävää lokkia.

Toinen luonto taas tuo eläimistöä läsnäolevaksi lähinnä heidän hiljaisen katseensa kautta. Näytelmän episodimaiset kohtaukset katkeavat aika ajoin pimeyteen ja jylyyn, jonka keskeltä joku eläin katsoo meitä – siis he katsovat suoraan kohti katsomoa tai näytelmän lukijaa – kuin odottaen reaktiotamme.

Kaikissa näissä näytelmissä on olennaista tuo mainitsemasi sanojen takaisuus. Eli se mille pyrin luomaan tilaa tulla esiin ja havaituksi on itse asiassa kyseisen eläimen vastaansanomaton todellisuus, joka ei ilmene sanoina. Ajattelen, että näytelmien suurin haaste on tehdä näytelmän sisään tila, jossa elävä, konkreettinen eläin on aistittavissa. Jonkinlainen muoto, jossa eläväisyys olisi läsnä.

Koen, että tämä sanoilla tilan luominen sanomattoman ilmenemiselle on työni kaikkein tärkein ulottuvuus. Ajattelen, että me ihmislajina pystymme havaitsemaan valtavasti enemmän kuin mihin tietoinen ja sanoittava tajuntamme kykenee. Ja tämän havaitsemistavan herkistymiselle ja aukivirittymiselle teatteri on itse asiassa parhaimmillaan hyvä paikka.

Ilahtunein olen ollut palautteesta, jossa katsojat ja lukijat ovat kertoneet kuulleensa ja nähneensä lokit näytelmän jälkeen tarkemmin…

Matilda:

Olen itse tanssitaiteilija ja työskentelen paljon sanattoman ruumiin tiedon parissa. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että maailma ja me on paljon enemmän kuin mihin sanat ylettyvät. Työtäsi seuratessa olen ollut ilahtunut siitä, miten taidokkaasti sanoihin pohjaava taiteen muoto voi kutsua sanatonta esiin.

Kun nyt muistelen näitä kolmea teosta, mieleeni piirtyy selkeitä muistumia hetkistä, joissa minut on katsojana viety sanattoman ruumiillisen äärellä. Toinen luonto -esityksestä muistan henkilön, joka oli menettänyt puhetaidon ja koki suurta onnellisuutta. Ja toisaalta koko teoksen läpi leikkaavan tunteen siitä, miten muunlajiset eläimet ovat täällä läsnä kanssamme, vaikka heitä ei esityksessä konkreettisesti lavalla ollutkaan. neljän päivän läheisyydessä ruumiillisuus tuli erityisen lähelle kuoleman hetkissä – sekä lokin että ihmisen kuolemassa. WAUHAUsin videota kekseliäästi hyödyntävässä esityksessä nautin rauhallisista sanattomista hetkistä rannalla, joissa lokin ja ihmisen ruumiillisuus rinnastuivat toisiinsa. PETER ASUI TALOSSA -näytelmästä muistan kohdan, jossa Peter-delfiinille on jo pidempään yritetty opettaa englantia, minkä jälkeen kertojaääni siirtyy käsittelemään elävää lihan kieltä, ruumiin omaa ajattelua. Tätä lukiessa mietin, että tosiaan, siinä olisi jo olemassa yhteinen kieli, jos me ihmiset malttaisimme herkistyä kuuntelemaan sitä.

Kuolema näyttäytyy minulle myös kaikki kolme teosta yhteen punovana teemana. Haluaisitko kertoa siitä?

Pipsa:

Ehkä ajattelen että kuolevaisuus on jokaisen näytelmän tausta-aiheena. Tämä Cora Diamondin ajatus on ollut ja on yhä minulle erittäin tärkeä: 

Valta on korvattavissa ymmärryksellä siitä, että ihminen ja eläin jakavat jotakin oleellista: molemmat ovat haavoittuvaisia olentoja, maailmalle alttiita.

Elisa Aaltola Cora Diamondin eläinfilosofiasta teoksessa Johdatus eläinfilosofiaan

Tämä haavoittuvaisuus ja kuolevaisuus, jonka jaamme kaiken elollisen kanssa, on jatkuva muistutus elämän ainutkertaisuudesta ja jopa pyhyydestä. Varsinkin näytelmässä Toinen luonto olen halunnut tuoda kohtausten tunnemaisemaan myös pyhyyttä – vaikka se näyttäytyisikin aluksi humoristisena tai absurdina. Mutta on hyvä muistaa, että eläimistön kuolevaisuuden sanoittaminen samanlaiseksi kuin ihmiseläimen kuolevaisuuden, on absurdia vain koska kulttuurinen normistomme on tehnyt ja tekee näiden välille eron. Tätä eroa olen halunnut kyseenalaistaa, poimuttaa, hälventää ja kysyä: tekeekö tuon rajan ylläpito kenellekään oikeasti hyvää, vai voisimmeko löytää muitakin tapoja käsittää sen elinpiirin, jonka osia me elolliset olemme? Eli palaan jälleen tuohon Diamondin ajatukseen ”vallan korvaamisella ymmärryksellä”. Mitä kaikkea se tarkoittaakaan!

Kummankaan kuolemalle ei lopulta anneta erityiskohtelua, vaan kuolema näyttäytyy hankalana myttynä elämisen virrassa.

neljän päivän läheisyydessä kuolevaisuuden samanarvoisuus näyttäytyy kahden lajin samankaltaisissa tavoissa suhtautua toislajisen kuolemaan. Lokin kuolema ja ihmisen kuolema on käsitelty samankaltaisella etäisyydellä. Ihmisille kuollut lokki rantaravintolan terassilla on jotakin jonka läheisyydestä on päästävä eroon tai vaihtoehtoisesti vainajalle on suotava jonkinlainen kunniallinen hautaus. Kuollut mies hotellihuoneessa on puolestaan lokeille vain olento, joka ei enää uhkaa heidän vierailuaan huoneessa ja jossa saattaa olla pesänrakennukseen käyttökelpoista materiaalia (hiuksia). Kummankaan kuolemalle ei lopulta anneta erityiskohtelua, vaan kuolema näyttäytyy hankalana myttynä elämisen virrassa.

PETER ASUI TALOSSA keskittyy yksilön ainutkertaisen elämän ja kuoleman todellisuuden käsittämisen. Peterin kuolema, hänen itsemurhansa, on tapahtuma, jonka tosiolevaisuudelle, surullisuudelle, epäoikeudenmukaisuudelle ja turhuudelle annetaan tekstissä tilaa. Tekstin minäkertojan raivo ja epätoivo Peterin kuoleman äärellä tulevat tekstissä esiin, ja siinä on myös osuus, jossa kertoja eläytyy Peterin elämän olosuhteisiin niin hyvin kuin hän ihmisenä pystyy. Hän yrittää ymmärtää myös Peterin päätöstä jäädä ammeen pohjaan ja kuolla. Vaikka hän on hyvin tietoinen, ettei voi sanoa mitään varmaa Peterin omasta todellisesta kokemuksesta, se ei ole syy olla antautumatta eläytymään Peterin elämän olosuhteisiin.

Sinä Matilda olet jossain tekstissäsi puhunut ”ihmislähtöisyydestä johtuvasta tietämättömyydestä”, etkö olekin? Tämän tietämättömyyden myöntäminen on minusta ensimmäinen teko, kun lähestymme toislajisen eläimen kokemuksen todellisuutta. Mutta sehän ei estä meitä havaitsemasta ja ymmärtämästä, että tuo kokemus on todellinen. Yhtä todellinen kuin minä itse. Tämän käsittäminen onkin ehkä yksi vaikeimmista asioista, joita voimme tavoitella.

Matilda:

Olen kirjoittanut ihmislähtöisyyden tunnistamisen tärkeydestä, ja pyrkinyt tuomaan sen myös esiin muunlajisia käsittelevissä teoksissani. Olen tehnyt näkyväksi, että me ihmisinä pyrimme tässä esittämään joitakin häivähdyksiä toisen eläimen elämästä. Enkä voi täysin onnistua siinä. Mutta voin yrittää, ja ehkä onnistua jossakin.

Eläinoikeusakatemian tavoitteena on muuttaa maailma tietoa ja ymmärrystä lisäämällä. Tähän liittyen minulla on sinulle kaksi viimeistä kysymystä: Mitä tiede ja tutkimus antavat sinulle taiteilijana? Millaista tietoa ajattelet taiteella tuottavasi?

Pipsa:

Onpa iso ja kiehtova kysymyspari… Tiede ja tutkimus antavat tietysti tietoa ja lisäävät ymmärrystä, laajentavat näkökulmia ja tuottavat oivalluksia. Tieteelliset kirjoitukset ovat usein toimineet kirjoittamiseni pohjana, jonkinlaisena peruskivenä. Tiede ja tutkimus tuottavat maailmaan uutta tietoa ja uutta näkemystä perustavanlaatuisista kysymyksistä: millainen maailma on, mikä on totta, millaisena olentona ihmisen voisi käsittää ja keiden kanssa me täällä elämme? Näihin kysymyksiin etsitään myös taiteessa vastauksia, vaikka taiteen vastaukset näyttävät hyvin erilaisilta kuin tieteen.

Tiede voi horjauttaa vanhoja käsityksiäni ja vaatia uudelleen asennoitumista. Taide on minulle paikka yrittää hahmottaa näitä horjahduksia ja tehdä niitä näkyviksi ja koetuiksi yhteisessä todellisuudessa.

Taiteellinen tieto on tietoa, joka tapahtuu ensisijaisesti kokemalla. Käsitän sen tietona, joka puhuttelee meitä aika kokonaisvaltaisesti ja tapahtuu ajattelun lisäksi aistien kautta, tilan ja ajan kokemisessa, yhteisön ja yksilön suhteiden hahmottamisessa ja uudelleen kertomisessa sekä tunteina, jotka tapahtuvat taiteen luomassa kehyksessä. 

Tiede voi horjauttaa vanhoja käsityksiäni ja vaatia uudelleen asennoitumista. Taide on minulle paikka yrittää hahmottaa näitä horjahduksia ja tehdä niitä näkyviksi ja koetuiksi yhteisessä todellisuudessa. Ajattelen taidetta paikkana, jossa kokeilla, kysyä ja harjoitella näiden uusien ja vaativien käsitysten todellisuutta – ja ehkäpä varsinkin paikkana kuvata sitä, miltä ne tuntuvat horjutetussa ruumiissa. Ajattelen myös, että taiteella voi etsiä reittejä siihen, miten uudet käsitykset voisivat tulla yhteisesti jaetun todellisuuden osiksi.


Pipsa Lonka (Kuva: Tinfo/Stara)