Eläinten ja mummojen opastuksella olemassaolon pyhyyteen
Teatteri Avointen Ovien esityksessä haetaan oikeutta murhatuille eläimille. Aja aurasi vainajain luitten yli on kertomus vaiennettujen vastarinnasta. TAO:n johtaja ja esityksen ohjannut Hanna Kirjavainen avaa ajatuksiaan ylisukupolvisesta tiedosta, joka velvoittaa meitä kunnioittamaan kaikkea elämää.
Laura Gustafsson:
Hanna, olet juuri saattanut ensi-iltaan mustaa komediaa ja murhamysteeriä yhdistävän Aja aurasi vainajain luitten yli. Puolalaisnobelisti Olga Tokarczukin (s. 1962) samannimisen romaanin on dramatisoinut näyttämölle Emilia Sadowska, ja näytelmä sai kotimaassaan kantaesityksen vuonna 2010. Näytelmän alkuperäinen nimi on Pomórnik. Kryminał ekologiczny, mistä voi päätellä jo jotain, vaikkei puolaa osaisikaan. Trillerin juoni käynnistyy eläköityneen opettajan koirien, eli ”läheisten ja tytärten”, katoamisesta.
Teos on varsin radikaali tavassaan katsoa ihmistä ja kyseenalaistaa etuoikeuksiamme muihin lajeihin, etkä sinä todellakaan hyssyttele sen viestiä ohjaamassasi esityksessä! Miten näytelmä päätyi työpöydällesi ja Avointen ovien ohjelmistoon?
”En kirjoita enää mistään muusta kuin ihmisolion ja eläinolion suhteesta.”
Hanna Kirjavainen:
Kiitos ja kiitos, että näit anarkian. Kirjoitin muutama vuosi sitten TAO:n näyttämölle Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle -teoksen. Olin aloittamassa näytelmää inkeriläisestä Maria Kajavasta ja Stalinin vainoista, kun hevoseni Poju kuoli, kirjaimellisesti syliini. Siinä kuolleen rakkaani pää sylissäni päätin, etten kirjoita enää mistään muusta kuin ihmisolion ja eläinolion suhteesta ja siitä mitä eläin voi ja haluaa meille opettaa. Lopulta käsikirjoituksessani hevosen opetukset auttoivat selviämään Stalinin vainoista.
Olen pitkään etsinyt näytelmää joka yhdistäisi hiljaiseksi vaiennetun vanhusväestön ja eläinoikeudet. Muutama vuosi sitten lavastajani Ia Ensterä suositteli Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli -teosta.
Päädyimme puolalaisen Emilia Sadowskan dramatisoimaan versioon kirjasta ja haimme SKR:n Maailma näyttämölle -apurahaa dramatisoinnin suomentamiseksi. Yhteys Olgaan kangerteli, kun hän oli saanut päähänsä olla luottamatta agentteihin, irtisanonut sopimuksensa heidän kanssaan eikä hänellä ollut osaamista kansainvälisten sopimusten tekemisestä. Kahden vuoden sinnikkään pommittamisen tuloksena saimme vihdoin sopimuksen solmittua. Olen ymmärtänyt, että isommilla koneistoilla on ollut vaikeuksia saada lupia hänen teoksiinsa. Meille oli eduksi, että olemme pieni vapaan kentän teatteri.
Teoksen valintaan vaikutti sekin, että Teatteri Avoimilla Ovilla on vuosien 2025–2029 strategiassa ekofeministinen ja ohjelmistoa valitaan ”metsätietoisuuden” näkökulmasta.
Päätimme jo varhain miehittää roolit osittain harrastajilla. Pontimena oli taloudellisten seikkojen lisäksi se, että halu saattaa sisällössä vanhusten ääni kuuluville mahdollisti tietyn rosoisuuden ilmaisun muotokielessä. Perustimme osallistavan yleisötyön hankkeen Ajan Auran, jonka tarkoituksena oli haastaa ikäihmisistä koostuva katsojakuntamme näyttämölle. Valitsimme teoksen pienempiin rooleihin 12 yli 70-vuotiasta esiintymishaluista. Heidän kanssaan työskentely on ollut valtavan innostavaa, raivostuttavaa ja kaikkea siltä väliltä.
Laura Gustafsson:
Kaikki näyttelijät tekevät tosiaan aivan upeaa työtä, ammattilaiset ja harrastajat sulautuvat kauniisti samaan teokseen. Huomasin katsoessa, miten itse asiassa hätkähdyttävää on nähdä näyttämöllä ensemble, jonka keski-ikä on näinkin korkea. Se on harvoin koettu etuoikeus! Yhdyn täysin Helsingin Sanomien arvioon, jossa pääosan esittäjä Marja Myllylän roolisuoritusta kutsuttiin poikkeukselliseksi. ”Ja mikä karisma ja läsnäolo hänellä onkaan!”
Esityksen tavasta yhdistää vanhusten näkymättömyys ja eläintenoikeudet tulee mieleen runoilija Eeva Kilpi, jonka teksteissä eläimet ja mummot tuntuvat kuuluvaan vahvasti samaan maailmaan. Avaa hieman ajatuksiasi siitä, miten eläinkysymys kytkeytyy mielessäsi vanhusten asemaan.
”Tarvitsemme eläimiä ja mummoja vapautuaksemme ihmisyydestä.”
Hanna Kirjavainen:
Marginaaleille äänen antaminen on perustehtäväni taiteilijana. Eläin toimii siinä peilinä kätevästi. Minkä tahansa marginaaliin työnnetyn ihmisryhmän kohtalot saavat mittasuhteensa, kun niitä tarkastelee suhteessa muihin olentoihin. Ajattelen että ihmiset ovat eläimiä ja näin ollen meihin sovellettu moraalikoodisto tulisi ulottaa muunlajisiin. Kun näin ei tapahdu, muunlajiset ovat alati kaikkein poljetuin ja väärinymmärretyin ryhmä. Kaikki alistamisen muodot ovat verkkomaisessa suhteessa toisiinsa ja niiden taustalla toimivat samat mekanismit, oli kyseessä sitten rotuun, luokkaan, sukupuoleen tai eliölajiin perustuva sortaminen.
Eläinkysymystä ja mummoja yhdistää ”toteutuminen”.
Hevoseni eläessä olin pitkään kokenut hevosen läsnäolossa jotain sakraalia, mystistä ja perustavanlaatuista olemassaoloa, johon kurottauduin sinne kuitenkaan pääsemättä. Sinne pääsy vaatisi riisuutumista. Mistä? Ihmisyydestä? Tunsin vahvasti, että eläin taluttaa minua kielen tuolle puolen vaikenemisen ja ”sellaisenaan toteutumisen” ulottuvuuteen, mihin ihmismieli ei yllä. Siinä missä me ihmiset olemme tarrautuneet tietoisuuteemme kielellä, hevonen ei tarvitse sanoja ylistääkseen jumalaa. Sen toteutuminen on ylistys itsessään. Se ei tarvitse maailmankatsomusta ja pakkoa artikuloida sitä, koska sillä on tämä tokarczukilainen maailmanaistimus. ”Sellaisenaan toteutuminen” tapahtuu neutraalissa ja sävyttömässä nyt-hetkessä ja kaikki aistit valppaina.
Samaa opettavat meille mummot, eli ikäihmiset. Meille fossiilikapitalististisille kuluttajakansalaisille olisi tärkeää päästää irti kaikesta mihin olemme ihmisinä tarrautuneet – sanoista, kielestä, ajatuksista, muistoista, dogmeista, helvetillisestä velvollisuudestamme täydentää ”jumalan kuvaa” – ja vain luottaa siihen, että pelkkä toteutuminen riittää. Mummojen ei tarvitse enää höttyillä. Heillä on ylisukupolvista tietoa siitä, että ympärillämme on ajattelun ja kielen tuonpuoleinen ulottuvuus, johon luonto ja eläimet kuuluvat ja joka toteutuu meistä ja hallinnastamme riippumatta. Ja että sitä pitää kunnioittaa.
Me ihmiset haluamme lakeja, järjestystä ja hallintaa, luulemme tarvitsevamme niitä ja ajaudumme sielulliseen erämaahan. Oikeasti tarvitsemme eläimiä ja mummoja, jotka taluttavat meidät sanojen tuolle puolen, läpi tyhjyyden, paikkaan, jossa tyhjennytään kaikesta minkä kuvittelemme kuuluvan ihmisyyteen. Se on välttämätöntä, jotta jumala saisi puheenvuoron.
Laura Gustafsson:
Olen miettinyt paljon sitä, mikä voisi toimia vastavoimana tälle järjestelmälle, joka jauhaa elämää ”hyödyksi” ja ”voitoksi”, nostaa talouden ja markkinat ylimmäksi jumalaksi ja halveksii maata ja ruumista, siitä huolimatta, että koko sen synkeä menestystarina perustuu nimenomaan luonnon ja kaiken elollisen aggressiiviselle riistämiselle. Mystiikka voisi olla tällainen vastavoima. Eikä mystiikka tosiaan ole mitään niin kovin ”mystistä”. Jos ymmärrän ajatuksesi toteutumisesta oikein, pyhyys ilmenee paljaassa olemisessa. Meillä on jo kaikki, mitä tarvitsemme ollaksemme tilassa, jota voisi parempien sanojen puuttuessa kutsua pyhäksi tai mystiseksi. Meidän ei tarvitsisi kurotella ja pyrkyröidä eikä herra paratkoon ostaa uusia tuotteita sinne päästäksemme.
Teatteri on läsnäolon taidetta. Esityksen kokeminen on tärkeämpää kuin sen analysoiminen. Aja aurasi vainajain luitten yli vei minut jännittävällä tavalla johonkin, mitä en osaa nimetä. Samalla se oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitään hymnien hyräilyä ja meditaatiota. Teoksen esittämä idea ja eetos on äärimmäisen radikaali: elämä on elämää ja sitä on varjeltava, sen on annettava jatkua, riippumatta siitä, millaisessa kehossa elämä ilmenee. Toisin sanoen ihmisillä ei ole oikeutta tappaa muita eläimiä. Eikä siinä vielä kaikki: tappajat, jotka ovat näin ollen siis murhaajia, ansaitsevat rikoksestaan tuomion. Koska maallinen tuomioistuin ei sitä ymmärrä, voi käydä niin, että joku ottaa oikeuden omiin käsiin ja rangaistus on kova.
Teoksen eetos on radikaali: elämä on elämää ja sitä on varjeltava.
Eläinoikeusakatemia saa joka kerta aivan hirveää palautetta esittäessään metsästyskritiikkiä. Millaista palautetta tämä esitys on saanut? Joskushan käy niinkin, että nämä eläinasiat sivuutetaan täysin, luullaan, että ne ovat vain vertauskuvallisia ja keskitytään johonkin ihan muuhun.
Hanna Kirjavainen:
Me TAO:ssa olemme säästyneet negatiiviselta kritiikiltä. Ainakin toistaiseksi. Ehkä kritiikki olisi rankempaa, jos esittäisimme tämän jossain maakunnassa. Tiedän, että Olga Tokarczuk oli omalla kotiseudullaan vuosikausia kirjan julkaisemisen jälkeen persona non grata. Sehän tosiaan sisältää selkeitä viittauksia Puolan valtaapitävään klikkiin, joka metsästää yhdessä, ja kyseenalaistaa luonnontuhoisen ja vallanpitäjien etua ajavan politiikan.
Minua järkytti kovasti taannoin Pohjois-Savon salametsästyskeissi, jossa useita kymmeniä ihmisiä sai tuomion salametsästyksestä. Se oli jatkunut jo kymmenen vuotta eikä poliisi ollut lotkauttanut korviaan.
Olemme kutsuneet esimerkiksi Maaseudun tulevaisuuden ja Savon Sanomat katsomaan esitystä, mutta toistaiseksi turhaan. Helsingistä käsin on tosiaan turha puuttua asioihin, se koetaan ”kaupunkilaisten huuteluksi”, joka vain kannustaa uhriutumaan. Helpommin sain ääneni kuuluville kun asuin 12 vuotta Pohjois-Karjalassa korvessa ja muistin koko ajan toitottaa olevani toiselta ammatiltani maanviljelijä. Jätin tosin kertomatta, että olin varmasti Mäntsälän maatalousoppilaitoksen viljelijälinjan historian ensimmäinen oppilas, jonka vakituinen koti oli samaan aikaan Kasarminkadulla Helsingin Ullanlinnassa.
Pohjois-Karjalassa suhtautuminen salametsästykseen oli hyvin salliva. Minäkin tunsin monia jotka omin lupineen kävivät ansoilla ja linnustamassa puhumattakaan isommista eläimistä. Hirviporukat notkuivat passissa sen seitsemässä jurrissa ja seurasivat sumentunein silmin monitoreista nälässä pidettyjen koiriensa lähettimien piirtämiä jälkiä heidän jäljestäessä hirviä pitkin saloja. Kaikki metsästivät, vauvasta vaariin, eikä harrastuksessa nähty mitään väärää. Minä olin varmaan Kontiolahden ainoa ihminen, joka piti sitä sairaana touhuna.
Ymmärrän ja kunnioitan traditiota, johon metsästäminen liittyy. Ja ymmärrän että teknologisaation myötä metsästyksellä on yhteisössään monia tärkeitä säilyttäviä tehtäviä: se liittää luontoon ja luonnon kiertokulkuun ja se on tärkeä initiaatioriitti maaseudun nuorelle. Sen harrastamista huvikseen en ymmärrä, se itse asiassa vesittää metsästyksen elintärkeän aseman maaseutuyhteisössä. Ihminen, joka kokee olevansa tasa-arvoinen eläin eläinten joukossa, joka on joskus itse kärsinyt ja samaistuu siihen tai joka on hylännyt uskonnon antaman manttelin luomakunnan kruununa, ei harrasta muunlajisten tappamista eikä halua tuottaa kärsimystä. Milloin tarvitsemme metsästystä? En osaa sanoa. Voidaan kai sanoa että koska urbaanina deternimismin läpitunkemana kapitalistina suhteeni luontoon on katkennut, voin vain apinoida alkuperäiskansojen tietoa hypoteettisesta tilanteesta, jolloin se olisi tärkeää. Esimerkiksi jos eläin kärsii tai lajillisen luonnon tasapainon saavuttamiseksi esim. vieraslajien valloittamisen estämiseksi.
Ekologisen kestävyyden puute nyky-yhteiskunnassa on se muutospaine, jonka läpi mielestäni eläintenoikeudet ja metsästyslaki tulisi määritellä. Silloin itse asiassa mm. turkistarhaus, lihakarjatalous ja metsäteollisuus automaattisesti loppuvat. Siihen sisältyy myös monia talouskasvun vastaisia ulottuvuuksia (degrowth), jotka suoraan hyödyttävät ihmisten luontosuhdetta ja alkuperäiskansaistuttavat meitä. Näen että eläinoikeudet kuuluvat yhtälöön, mutta kuitenkin sekundaaristi.
”Suomalaisilta ei ole katkennut yhteys metsän kieleen.”
Modernit länsimaiset elämänmuodot eivät sisällä sellaista tiedon lajia, joka mahdollistaisi ekologisesti kestävän elämän. Ympäristöfilosofi Tere Vadén puhuu pamfletissaan ”Kaksijalkaisen ympäristövallankumous” alkuperäiskansaistumisesta. Hän puhuu puuttuvasta tiedon lajista ”syntyinä”. Synnyt eivät tarkoita tieteellistä tietoa, sääntöjä tai trivial pursuit nippelitietoa, vaan hiljaista kokemukseen perustuvaa ylisukupolvista asennetta, asentoa, tapoja, vaistonvaraista vaikeasti sanoitettavaa tietoa, joka imetään äidinmaidosta. Kapitalismi tulee luhistumaan omaan mahdottomuuteensa, kun luonnon resurssit on syöty. Sen jälkeinen maailma on samanlainen kuin se oli ennen kapitalismia. Mummomme tai isomummomme tietävät, miten elää sellaisessa maailmassa, sanoo Vadén. He tietävät että kestävä elämäntapa ei kuluta luontoa, ja suomalaiset myöhään teollistuneena ja kapitalisoituneena maana vielä muistavat nuo ajat, suomalaisilta ei ole katkennut yhteys sanoiksi pukemattomaan ”metsän kieleen”. Siihen kuuluu automaattisesti metsän ja sen asukkaiden kunnioitus ja turhan tappamisen välttäminen.
Laura Gustafsson:
Näkyykö eläimiä koskeva tutkimus (yhteiskuntatieteellinen, humanistinen tai luonnontieteellinen) jollain tavalla teoksissasi?
Hanna Kirjavainen:
Kyllä, olen kulloisenkin projektini taustatyötä tehdessä tieteellisen tutkimuksen kanssa tekemisisissä. Viimeksi luin (valikoiden) tutkimusta autoimmuunivasteen katoamisen ja muistihäiriöiden yleistymisen yhteydestä, aihe liittyy syksyn 2026 ensi-iltaan. Myös tyttäreni, Oxfordin yliopiston evoluutiobiologi Aura Raulon monitieteisen HAT researchin tutkimuksista on ollut minulle hyötyä maailmankuvan jatkuvassa päivityksessä. Projektissa tehtävä tutkimus perustuu ajatukselle siitä, että evoluution käsite ulottuu biologisten lajien ulkopuolelle. Kielet muuttuvat, musiikki- tai muotimaku kehittyy jatkuvasti, sivilisaatiot syntyvät, menestyvät ja kuolevat sukupuuttoon, taloudet nousevat ja hiipuvat, taloudelliset tai yhteiskunnalliset kriisit tulevat ja menevät. HAT research tutkii sitä, miten evoluution prosessit näyttäytyvät luonnossa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa ja miten niihin kytkeytyvistä kriiseistä voi selvitä. Taiteen kielellä näitä prosesseja voi tuoda ihmisille helpommin näkyviksi.
Aja aurasi vainajain luitten yli | Teatteri Avoimet Ovet | Esitykset 15.9.–29.11.2025
