Ylistys ketuille

Tiesitkö, että ketunpoikaset saavat samanlaisia hepulihetkiä kuin koirat? Ketut ovatkin koirien lähisukulaisia, näiden serkkuja. Ei siis ihme, että he ovat koirien tapaan leikkisiä, älykkäitä ja hyvin sosiaalisia eläimiä. Koiriin verrattuna ketut ovat kuitenkin villieläimiä, joille vapaus, aktiivisuus ja laaja reviiri ovat hyvinvoinnin perusta.

Kettuihin perehtyneet tutkijat ovat osoittaneet, että villeys ja vapauden kaipuu eivät katoa koskaan, eivät edes häkkiin suljettuina. Tämä kirjoitus on Eläinoikeusakatemian tutkimustietoon perustuva ylistys ketuille. Ketut kuuluvat vapauteen, eikä niiden paikka ole häkissä.

kettu kaipaa vapautta

Ketuilla on laajat reviirit, joiden koko vaihtelee ravinnon saannin mukaan. Runsaasti ravintoa sisältävillä alueilla reviirien on todettu olevan 20–30 hehtaaria, mutta reviirit saattavat olla jopa 1000 hehtaarin kokoisia. Ketut pysyvät mielellään samalla alueella, jos vain ruokaa riittää. Oma, suuri reviiri onkin ketuille erittäin tärkeä.

Ketut ovat varsin puuhakkaita olentoja. Punaturkit liikkuvat päivittäin noin 7–9 kilometriä, eli kunnon juoksulenkin verran. He tutkivat ympäristöään, jolkottavat vainujen perässä, ja kipaisevat juoksuun välillä ihan silkasta leikin ilosta jopa yhdeksän tuntia päivässä.

Kettu haluaa saalistaa ja kätkeä ruokaansa

Saalistaminen ja ruoan etsiminen ovat tärkeä osa kettujen elämää. He opettelevat erilaisia saalistustekniikoita ja pääsevät toteuttamaan paitsi aistejaan myös älykkyyttään niiden myötä. Kuka ikinä on nähnyt ketun saalistamassa, tietää miten valppaasti ja innolla nämä eläimet asiaan suhtautuvat.

Ketuilla on vahva sisäsyntyinen tarve paitsi ruoan saalistamiseen myös sen kätkemiseen. He piilottavat ruokapaloja ympäri maastoa. Tähän jemmaamisprosessiin liittyy kolme tuikitarpeellista vaihetta: piilopaikkojen etsintä, sopivien kolojen kaivaminen ja piilopaikan peittäminen työntämällä kuonolla maata päälle ja tamppaamalla kohta jaloilla sileäksi.

Myös vankeudessa elävät ketut koettavat kätkeä ruokaansa, mikä paljastaa, että kyseessä on aivan oleellinen osa ketun arkea.

Kettu on kommunikoiva, sosiaalinen eläin, joka kaipaa seuraa

Pitkään kettuja pidettiin yksineläjinä, mutta nyt tiedetään, että he itse asiassa ovat sosiaalisia olentoja. Ketut muodostavat perheryhmiä, joissa on lisääntyvä naaras ja uros, sekä näiden jälkeläisiä tai muita sukulaisia. Perheryhmässä voi olla jopa kymmenen yksilöä, ja he ovat sukua keskenään.

Ketut viihtyvät perheryhmänsä jäsenten luona. Vieraita kettuja he sen sijaan pyrkivät välttämään muulloin kuin paritteluaikaan, ja näiden kohtaaminen johtaa usein yhteenottoihin. Ketuille on siis tärkeää muodostaa pysyviä sosiaalisia siteitä omiin läheisiin ja pysyä kaukana vieraista ketuista.

Ketut käyttävät runsaasti aikaa sosiaalisiin suhteisiin. Naaraat pitävät yllä ryhmien yhtenäisyyttä, ja riitoja kaihdetaan. Riitelyn sijaan perheen jäsenet vetävät yhtä köyttä. He puolustavat yhteistä reviiriä, jakavat keskenään ruokaa ja muodostavat pitkiä, pysyviä suhteita toisiinsa. Myös kettu siis hyvin todennäköisesti kiintyy läheisiinsä.

Osa sosiaalisuutta on kommunikointi. Ketuilta on löydetty kymmeniä erilaisia merkkiääniä, joilla he kommunikoivat keskenään. Toisaalta ketut kommunikoivat runsain mitoin myös hajumerkeillä, eleillä ja vaikkapa jätöksillä.

Välillä ketut ovat sosiaalisia myös toisenlajisia eläimiä kohtaan. He jakavat mielellään pesiä esimerkiksi mäyrien kanssa. Huomattuaan, ettei toinen ole vaaraksi, nämä kaksi lajia tulevatkin yleensä mainiosti toimeen. 

Myös tarhoille vangittujen kettujen on todettu etsivän toisistaan seuraa. He ovat valmiita jopa kärsimään nälkää voidakseen viettää aikaa muiden kettujen lähellä. Haistelu, toisen turkin huoltaminen, leikki, yhdessä juoksuun singahtaminen ja vierekkäin lepääminen ovat asioita, joita myös tarhaketut tutkitusti haluaisivat tehdä – jos vain voisivat.

Kettu on lojaali perheenjäsen ja vastuullinen vanhempi

Erityisesti lisääntymisaikaan kettuparien välit ovat läheiset. Ketut pysyttelevätkin tiiviisti parinsa luona. Tutkijat ovat havainneet, että uros ja naaras käyvät usein toistensa lähellä ja ylläpitävät aktiivista sidettä. Nämä siteet voivat olla varsin pitkäikäisiä. Ketut muodostavatkin kumppaneihinsa jopa elämänmittaisia suhteita, vaikka voivatkin paritella myös muiden kanssa. 

Ketut ovat kerrassaan erinomaisia vanhempia. Mikäli he eivät löydä sopivaa paikkaa mäyrän alivuokralaisena, he kaivavat itse maahan pesäonkaloita ja pitävät niitä huolellisesti puhtaina. Samalla reviirillä voi olla useita pesiä, ja jos yhteen kohdistuu uhkaa, emo kuljettaa pennut toiseen, turvallisempaan pesään.

Kun pennut ovat aivan pieniä, kettuemo pysyy näiden luona, hoivaa näiden kehoa (erityisesti vatsan nuoleminen edesauttaa pentujen ruoansulatusta), ja leikkii näiden kanssa kärsivällisesti. Uros puolestaan auttaa uutterasti ruoan hankinnassa. Molemmat vanhemmat ottavatkin yleensä pentujen hoitoon osaa – ja tekevät niin esimerkillisen huolellisesti. 

Kun kaikki ei sujukaan hyvin, kokevat nämä eläimet todennäköisesti surua. Kettujen onkin väitetty surevan menetettyjä kumppaneita. Erään anekdootin mukaan uroskettu, jonka kumppani ja poikaset myrkytettiin, kiersi maastossa pitkiä aikoja päästäen surkeita kutsuhuutoja. 

Kettu kokee iloa ja haluaa leikkiä

Monet kettuihin perehtyneet asiantuntijat pitävät kettuja varsin iloisina, elämästä riemuitsevina olentoina. Jos ketun elämään sisältyykin toisinaan menetyksiä ja surua, on se luonnossa onneksi siis myös täynnä iloa.

Kuten kaikille sosiaalisille eläimille, myös ketuille leikki on tärkeä osa hyvinvointia. Varsinkin ketun pennuille leikki on hyvän elämän ehto, mutta myös aikuiset ketut leikkivät paljon. Ketut leikkivät samalla tavalla kuin koiratkin. Toisaalta heillä on myös aivan omanlaisiaan leikkieleitä, kuten hyppy ilmaan, takajalkojen kohottelu korkealle ja kyljelleen asettautuminen samalla päätä puolelta toiselle heiluttaen. 

Leikki näkyy lähes kaikkialla kettujen elämässä. Se on osa kosiskelua, ja kumppanukset käyttävätkin aikaa parittelun ohella leikkiin. Se on osa vanhemmuutta, ja emot leikkivät mielellään pentujensa kanssa. Se on myös osa saalistusta ja maailman tutkimista. Kettujen on havaittu jopa yrittävän leikkiä itselleen vaarallisten, suurempien eläinten kanssa. 

Turkistarhaus estää tämän kaiken

Mikään näistä ketun elämän edellytyksistä – vapaus, liikkuminen, aktiivisuus, saalistus, ruoan piilottaminen, perheryhmien muodostaminen, parinvalinta, läheisyys, pesän kaivaminen, huolellinen vanhemmuus, leikki ja riemu – ei ole turkistarhoilla mahdollista. Tutkijat ovatkin todenneet häkeissä elävien kettujen voivan varsin huonosti. 

Osa tarhoilla kasvavista emoista tappaa poikasensa pian syntymän jälkeen. Tämä kertoo huomattavasta ahdistuneisuudesta. Eläimet myös kohdistavat aggressiota itseensä ja jopa purevat raajojaan irti. Moni kulkee ympyrää, huojuttelee itseään puolelta toiselle tai vain kyhjöttää paikoillaan. Ihmisten kohdalla näitä pidetään usein trauman merkkeinä, ja sitä ne todennäköisesti ovat myös häkissä elävien eläinten keskuudessa. 

Ketut eivät ole kehittyneet elämään tarhoilla. He ovat kehittyneet elämään luonnossa, vapaina. Tarhoilla piskuisiin 0,8 neliömetrin häkkeihin pakotetut eläimet koettavat turhaan purra ja raapia häkkiä auki. He näkevät luonnon kaikkialla ympärillään, mutta eivät voi juosta sitä kohti. Ei olekaan mikään ihme, että ketut ja muut eläimet kokevat tarhoilla varsin luultavasti voimakasta turhautumista ja kärsimystä.

Tämä on suurin syy sille, miksi turkistarhaus on viimein kiellettävä lailla: eläimen paikka ei ole häkissä. Sama pätee kaikkiin tarhattaviin eläimiin aina ketuista minkkeihin ja supikoiriin. Jos haluamme ottaa eläinten näkökulman vakavasti, on johtopäätös selvä.

Eläinoikeusakatemia antaakin kaiken tukensa ”Turkistarhaus historiaan” -kansalaisaloitteelle.

Julkaistu 18.9.2024

lähteet

Bekoff, Mark (1974). “Social Play and Play-Soliciting by Infant Canids”. American Zoologist 14(1): 323–340.

Braastad, Bjarne O. & Morten Bakken (1993). “Maternal infanticide and periparturient behaviour in farmed silver foxes Vulpes vulpes”. Applied Animal Behaviour Science 36(4): 347-361.

Dekker, D. (1983). “Denning and foraging habits in Red Foxes, Vulpes vulpes, and their interactions with coyotes, Canis latrans, in central Alberta, 1972–1981.” Can. Field Nat. 97: 303–306.

Dorning, J., Harris, S. (2019). “Individual and seasonal variation in contact rate, connectivity and centrality in red fox (Vulpes vulpes) social groups.” Sci Rep 9: 20095.

Gadbois, Simon et al. (2015). “Revisiting the concept of behavior patterns in animal behavior with an example from food-caching sequences in Wolves (Canis lupus), Coyotes (Canis latrans), and Red Foxes (Vulpes vulpes)”. Behavioural Processes 110: 3-14. 

Hovland, Anne Lene et al. (2008). “The nature and strength of social motivations in young farmed silver fox vixens (Vulpes vulpes)”. Applied Animal Behaviour Science 111(4): 357-372.

Piran C.L. White, & Harris, S. (1994). “Encounters between Red Foxes (Vulpes vulpes): Implications for Territory Maintenance, Social Cohesion and Dispersal.” Journal of Animal Ecology 63(2): 315–327. 

Macdonald DW et al. (2004). “Encounters between two sympatric carnivores: red foxes (Vulpes vulpes) and European badgers (Meles meles).” Journal of Zoology 263(4): 385-392. 

Macdonald, David (1987). Running with the Fox. London: Unwin Hyman.

Meisner, K., Sunde, P., Clausen, K.K. et al. (2014). “Foraging ecology and spatial behaviour of the red fox (Vulpes vulpes) in a wet grassland ecosystem.” Acta Theriol 59: 377–389.

Newton-Fisher, N. et al. (1993). “Structure and Function of Red Fox (Vulpes Vulpes) Vocalisations”. Bioacoustics 5(1–2): 1–31. 

Nimon AJ & Broom DM (2001). “The Welfare of Farmed Foxes Vulpes Vulpes and Alopex Lagopus in Relation to Housing and Management: A Review.” Animal Welfare 10(3):223-248.

Saunders, G., White, P.C.L., Harris, S. and Rayner, J.M.V. (1993). “Urban foxes (Vulpes vulpes): food acquisition, time and energy budgeting of a generalized predator.” Symposia of the Zoological Society of London 65(4): 215-234.

Tjernshaugen, Andreas (2024). Finding the Fox: Encounters With an Enigmatic Animal. Greystone Books.