Pitkä rinnakkaiselo
Susi ja ihminen elivät 20 000 vuotta sitten jääkaudella rinnakkain. Silloin ihminen alkoi kesyttää sudesta itselleen kumppania ja susi taas alkoi tehdä lähempää tuttavuutta ihmisen kanssa. Kahden lajin välille syntyi suhde, jonka tärkein tekijä oli ravinto, mutta ei aivan sillä tavalla, mitä ennen luultiin. Pitkään suden ajateltiin syöneen ihmisen ruuantähteitä ja kesyyntyneen pikkuhiljaa, mutta tutkimukset kertovat toista.
Uuden hypoteesin mukaan ruokaa onkin jäänyt ihmisten omien tarpeiden yli ja tätä ylijäämää tarjottiin susille. Ravintona pääsääntöisesti käytetyt maaeläimet sisälsivät paljon proteiineja, mutta vain vähän rasvaa ja hiilihydraatteja. Ihmisen elimistö ei kestänyt tällaista ruokavaliota, sillä se saattoi johtaa proteiinimyrkytykseen, ripulointiin ja voimien ehtymiseen. (Toisin kuin susi, ihminen ei ole lihansyöjä vaan sekasyöjä, mistä syystä ihmisen elimistö ei pystynyt käsittelemään suuria eläinproteiinimääriä yhtä tehokkaasti.)
Arkeologi Maria Lahtisen isotooppitutkimusten mukaan ihmisten ja varhaisten koirien ruokavalio on eronnut merkittävästi, sillä ihmiset ovat suosineet merieläinten lihaa. Ravinnosta ei siksi ollut kiistaa, ja tämä edesauttoi suden kesyyntymistä ihmisen kumppaniksi. (Lahtinen et al. 2021.)
Susi kantoi ihmislaumalleen ravintoa, varoitti kulkijoista ja toimi koulutettuna metsästyskaverina.
Nykyihminen ja neandertalinihminen elivät kauan sitten Euraasiassa rinnakkain. Jompikumpi näistä lajeista otti suden lemmikikseen 45 000 – 80 000 vuotta sitten. Solmitusta suhteesta hyötyivät ihmisen lisäksi myös sudet. Suden lajityypillinen voimakas sosiaalisuus ja varhaisina sudenpennun viikkoina tapahtuva leimautuminen mahdollistivat suden tottumisen ihmiseen. Susi kantoi ihmislaumalleen ravintoa, varoitti kulkijoista ja toimi koulutettuna metsästyskaverina. Nykyisin ajatellaan suden jopa domestikoineen itse itsensä ihmisen seuralaiseksi. (Pulliainen 2019, 41-42, 44-46.)
Myytit vs. totuus
Kansantaruissa susi kuvataan viekkaaksi, yhden miehen voimilla ja yhdeksän miehen mielellä siunatuksi eläimeksi. Susi ja toinen suurpeto karhu rinnastettiin esimerkiksi Kalevalan runoissa, joissa ne esiintyvät synkän korven vihamielisinä asukkaina, ihmisen maailman vastakohtana. Toisaalta Lemminkäisen äiti otti suden hahmon etsiäkseen kadonnutta poikaansa ja susia kutsuttiin ihaillen metsänhaltijan koiriksi. (Ojanen & Linnea 2019, 47-53.) Kansantaruista löytyy siis myös myönteisiä susikuvauksia, mutta kielteisyys on valitettavan voimakasta. Raamatussakin on viitteitä susikielteisyydestä. Viattomuus kuvataan lampaan hahmolla ja susi puolestaan on pahuuden vertauskuva.
Jos lapsille opetetaan jo varhaisessa vaiheessa, että tietyt eläinlajit ovat pahoja ja jos tätä oppia ruokitaan vanhemmallakin iällä, ei ole tavatonta, että näin tulevista sukupolvista kasvatetaan petojen vihaajia.
Tarinat ja myytit eivät selitäkään täysin susiin kohdistuvia ennakkoluuloja, sillä susikuvauksissa on hajontaa. Ehkä tunnetuin myönteinen susimyytti on Rooman perustamislegenda, jonka mukaan susinaaras löytää hylätyt ja virtaan jätetyt kaksospojat Romuluksen ja Remuksen ja imettää heitä luolassaan. Paljon myöhemmin esimerkiksi Rudyard Kiplingin teos Viidakkokirja vuodelta 1893 kuvaa sudet positiivisessa ja myönteisessä valossa. Teoksessa ihmisiä syövä tiikeri tappaa ihmislapsen vanhemmat ja sudet kasvattavat orvoksi jääneen pojan oman yhteisönsä jäsenenä.
Silti lapsuudessa opittuja malleja susikielteisten satujen ja tarinoiden kautta ei voi vähätellä. Jos lapsille opetetaan jo varhaisessa vaiheessa, että tietyt eläinlajit ovat pahoja ja jos tätä oppia ruokitaan vanhemmallakin iällä, ei ole tavatonta, että näin tulevista sukupolvista kasvatetaan petojen vihaajia.
Myös nykyisissä susikäsityksissä on hajontaa. Lehdissä, keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa nousevat esille tilanteesta riippuen joko tyhmä tai juonittelevan älykäs, tunteellinen tai tunteeton, viaton tai paha susi. Yhä edelleen negatiivinen kuva vie usein voiton. Ihminen vetääkin usein mielellään karkeita rajoja itsensä ja eläinten välille vedoten älyn ja tunteen eroihin tai jopa niiden puutteeseen.
Sudet ovatkin sekä älykkäitä että vahvasti sosiaalisia eläimiä.
Mutta millaisia sudet todellisuudessa ovat? Mielen perusta on biologiassa ja geeniperimässä, sillä se määrittää eri lajien kykyjä ja ohjaa eläinyksilöiden käytöstä. Monilla eläinlajeilla on tutkitusti tietoisuutta, tunteita ja kognitiivisia kykyjä, jotka vaihtelevat ja saavat erilaisia muotoja lajin mukaisesti. Monella nisäkkäällä on myös havaittu olevan kyky metakognitioon eli omien ja toisten ajatus- ja tunneprosessien ymmärtämiseen. (Telkänranta 2015; 2016.) Tämä pätee myös susiin. Sudet ovatkin sekä älykkäitä että vahvasti sosiaalisia eläimiä. Ne ovat paitsi tietoisia ja tuntevia olentoja, myös erittäin sosiaalisia eläimiä, jotka kiintyvät toisiinsa, puolustavat läheisiään ja leikkivät innokkaasti.
Susi ei siis voi olla paha, vaan noudattaa luontaista käytöstään.
Susi seuraa omaa biologiaansa, perimäänsä ja niihin perustuvia mielensisältöjä. Susi ei siis voi olla paha, vaan noudattaa luontaista käytöstään.
Vaarallinen ihminen
Ihminen sen sijaan pystyy ilkeyteen, kostonhimoisuuteen ja pahuuteenkin, mistä lukuisat salametsästysrikkomukset ovat todisteena. Keinot tappaa susia voivat olla erittäin julmia. Ennen susien metsästämisessä suosittiin kuoppia, ansoja ja myrkkyä. Myrkkyä käytetään suden salametsästyksessä edelleen. Media uutisoi vuonna 2019 susien kulkureiteille asetetuista strykniini-myrkkyä sisältävistä syöteistä. Erittäin voimakas myrkky aiheuttaa rajuja lihaskouristuksia ja johtaa kuolemaan hengityselimistön lamaannuttua. Samaa myrkkyä käytettiin myös vuonna 2005, kun pannoitettu susi löydettiin kuolleena.
Ihminen sen sijaan pystyy ilkeyteen, kostonhimoisuuteen ja pahuuteenkin.
Yle uutisoi vuoden 2021 alussa Lapin rajavartiolaitoksen tutkivan Sallassa tapahtunutta laitonta usean suden jahtia. Jutussa mainitaan myös, että viranomaisten on ollut vaikeaa saada tietoa Suomessa tapahtuvasta salametsästyksestä johtuen paikallisen yhteisön jäsenten tuesta. Ei ole tavatonta, mutta häpeällistä kyllä, että varsinkin porovahinkoja aiheuttaneet sudet ajetaan ensin näännyksiin moottorikelkoilla ajattamalla, minkä jälkeen väsyneet eläimet on helppo ampua tai tappaa kiduttaen ajamalla yli. Helikoptereista tähdättynä ei susilla ole juurikaan mahdollisuuksia paeta. Viimeistään Lapinlahdella paljastunut laaja salametsästysrinki kertoo, että susi- ja petoviha sekä niihin kohdistunut vaino on järjestelmällistä ja jatkuvaa, eikä yksittäisen petovihaajan päähänpisto.
Ihminen vie mökkeineen ja hakkuualueineen eläimiltä ja näiden luontaiselta elinympäristöltä jatkuvasti tilaa.
Susien metsästämistä perustellaan ihmisten ja metsästyskoirien turvallisuudella sekä sillä, että sudesta on kehittynyt laji, joka ei enää pelkää ihmistä. Kuitenkin ihminen vie mökkeineen ja hakkuualueineen eläimiltä ja näiden luontaiselta elinympäristöltä jatkuvasti tilaa. Ovatko ihmisten pihoilla vierailevat satunnaiset sudet merkki siitä, että niiden luontainen ihmisarkuus olisi aivan yhtäkkiä kadonnut — vai sittenkin sitä, että ne on ajettu pois omilta elinalueiltaan?
Metsästyksen poikkeusluvat rauhoitettuja susia kohtaa annetaan mielestäni hätäisin perustein. Se paitsi pahentaa susien tilannetta, myös lisää vastakkainasettelua eläimille oikeutta haluavien ihmisten ja susien tappolupia puoltavien välillä. Toisaalta Suomen Metsästäjäliiton provosoiva lobbaus, joka vaatii susien metsästyksen sallimista, tuskin johtaa tutkimusta seuraavaan päätöksentekoon. Muun muassa väitteeseen, jonka mukaan Luonnonvarakeskus vääristelisi susitilastoja, toivoisi tarkempaa ja selkeämpää dataa.
Koirien kuolemat ovat aina valitettavia ja ikäviä tapauksia. Eniten niissä kuitenkin surettaa se, että ihminen itse vie koiraystävänsä alttiiksi paljon isompien eläinten potkuille ja puraisuille. Suomen Metsästäjäliiton Helsingin Sanomissa syksyllä 2024 julkaisema suomalaisen metsästyskoiran kuolinilmoitus ”Suden tappamana yhteisellä jahtireissulla, anteeksi ettemme kyenneet suojelemaan sinua” on sikäli aiheellinen.
Lopuksi
Susi ei siis ole ollut ihmiselle uhka, vaan vanha kumppani.
Susi ei siis ole ollut ihmiselle uhka, vaan vanha kumppani. Suden kannanhoidollisen metsästyksen salliminen ja voimakas vastakkainasettelu ja lobbaus vievät suomalaisten luontosuhdetta täysin väärään suuntaan. Jotta voisimme sanoa olevamme luontoa sekä sen eläimiä arvostavia kansalaisia, tulisi myös susiin suhtautua luontoon kuuluvina eläiminä – ei vihollisina.
Heini-Maria Kaakkurivaara, toimittaja, Lappi
Julkaistu 21.5.2025
Tutkimuslähteet:
Lahtinen, M., Clinnick, D., Mannermaa, K. et al. (2021). ”Excess protein enabled dog domestication during severe Ice Age winters.” Sci Rep 11, 7. https://doi.org/10.1038/s41598-020-78214-4
Ojanen, Eero & Linnea, Sirkku (2019). Suomen myyttiset eläimet. Helsinki: Minerva.
Pulliainen, Erkki (2019). Suomalainen susi. Helsinki: Minerva.
Telkänranta, Helena (2015). Millaista on olla eläin? Helsinki: SKS.
Telkänranta, Helena (2016). Eläin ja ihminen: mikä meitä yhdistää? Helsinki: SKS.